1.8.1976 Nürburgringin rata Saksassa. Kesken F1-osakilpailun, legendaarisen formulakuljettaja Niki Laudan F1-autosta hajoaa etupyöräntuenta n. 200km/h nopeudessa, sillä seurauksella että auto syöksyy ulos radalta, osuen pylvääseen ja sinkoutuen ratapenkereestä takaisin radalle. Samanaikaisesti auto syttyy palamaan. Lauda itse jää vangiksi palavaan autoon, ja pääsee ulos vasta kanssakilpailijoiden avustuksella, jouduttuaan sitä ennen viettämään melkein kokonaisen minuutin 800 asteisessa pätsissä. Lauda saa palo- ja hengitystievammoja mm. kasvoihin ja keuhkoihin, ja sairaalassa hänen tilansa on niin huono, että hänelle päätetään antaa viimeinen voitelu.
42 päivää myöhemmin. Samainen herra Lauda istuu uudestaan F1-auton rattiin, valmiina kilpailemaan osakilpailuvoitosta ja puolustamaan maailmanmestaruuttaan.
Miten tämä oli mahdollista? Kyseinen tositarina luo ainakin allekirjoittaneelle kylmät väreet. Miten joku voi olla valmis noin lyhyen ajan jälkeen uudestaan riskeeraamaan henkensä, vain puolustaakseen maailmanmestaruuttaan? Se tuntuu näin tavallisen ihmisen näkökannalta järjettömältä. Eräässä mielessä se onkin täysin järjetöntä, mutta Laudalle se oli ainut oikea vaihtoehto. Vastaavanlaisia esimerkkejä ”hulluudesta” on urheiluhistoria täynnä, joskaan harva vetää vertoja Laudan tapaukselle. Laudan käsittämättömän nopea paluu kilparadalle on edelleen yksi urheiluhistorian suurimpia ”comebackejä”.
Mitä me voimme oppia tästä? Paavali kirjoittaa kirjeessään roomalaisille: ”… toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne” (Room. 12:10). Tämä on vain yksi monista Paavalin antamista ohjeista, mutta ajatelkaapa jos tosiaan suhtautuisimme sillä samalla tahdolla ja innolla edes tähän yhteen Paavalin neuvoista. Uskallan väittää että jos osoittaisimme edes hiukan samaa tahdonvoimaa kilpailla toistemme kunnioituksessa, kuin Niki Lauda osoitti paluussaan radalle niin lyhyen ajan jälkeen, tulokset voisivat olla varsin merkittäviä. Lauda ei kuunnellut muiden mielipiteitä, eikä välittänyt siitä mitä muut hänestä ajattelivat. Hän teki niin kuin koki oikeaksi.
Ja mikä oli tulos? Vielä vuosikymmeniä myöhemminkin Niki Lauda muistetaan legendaarisena ja periksi antamattomana kuljettajana, joka teki juuri niin kuin koki oikeaksi. Tuloksena siitä hänellä on mm. koko urheilumaailman arvostus ja kolme F1-maailmanmestaruutta. Huomatkaa, että Paavali ei tarkoita että meidän pitäisi kunnioittaa vain oman seurakuntamme tai kirkkokuntamme jäseniä. Meidän tulisi suhtauta kunnioittavasti jokaiseen henkilöön jonka tapaamme. Tämä on samalla yksi erittäin hyvä keino evankeliumin eteenpäin viemiselle. Kovin moni ei välttämättä vaikutu siitä, että menemme joka aamu kadunkulmaan paasaamaan suureen ääneen Herran tulevasta tuomiosta ja kadotuksesta niitä kohtaan jotka eivät usko. Sen sijaan, yllättävän monikin ihminen voisi pysähtyä ja jäädä miettimään omaa ”hengellistä tilaansa”, jos huomaisi, että uskovat ovat ihmisiä jotka suhtautuvat kunnioittavasti jokaiseen, eivätkä olisi heti tuputtamassa omaa tylsää sanomaansa. Helposti me sorrumme myös hieman ylpistymään tässä asiassa. On helppoa kunnioittaa naapuria, joka on aina meille ystävällinen ja jonka kanssa tulee helposti toimeen. Mutta entä sitten kun pitäisi suhtautua kunnioittavasti myös heihin, jotka ovat ilkeitä ja epäystävällisiä meitä kohtaan? Siinä vaiheessa toisen kunnioittaminen ei enää olekaan niin helppoa.
Tuon kyseisen F1-kauden jälkeen Lauda kertoi toiselle legendaariselle F1-kuljettajalle James Huntille, joka oli myös hänen hyvä ystävänsä, tarinan sairaalassa olostaan. Hän kertoi että vaikein osa hänen sairaalajaksoaan olivat ne hetket, kun lääkäri joutui imemään nestettä hänen keuhkoistaan. Hän kuvasi sitä sanoilla ”Se oli helvettiä”. Lääkärin sitä tehdessä, hän katseli televisiota. Hän katseli kuinka Hunt voitti pisteitä, kuroen kiinni hänen etumatkaansa MM-taistossa. Noina hetkinä hän kirosi Hunttia ja kertoi ääneen kuinka vihasikaan tätä. Eräänä päivänä lääkäri tuli Laudan luokse ja sanoi: ”Hra Lauda, saanko antaa neuvon? Älkää ajatelko sitä pelkästään kirouksena, että olette saaneet vastustajan. Se voi olla myös siunaus. Viisas mies hyötyy enemmän vastustajastaan, kuin hullu ystävistään.” Laudaa nämä sanat puhuttelivat, ja hän ottikin niistä opikseen. Myöhemmin, kauden jälkeen, hän kertoi Huntille, että tarvitsi tätä ”ärsyttämään” häntä jatkossakin. Hän kehoitti Huntia palaamaan radalle ja ryhtymään valmistautumaan seuraavaan kauteen, jotta saisi varmasti tästä kunnon vastuksen.
Entä me? Kuinka me toimimme kun joku tuntemamme henkilö ei arvosta meitä tai käyttäytyy halveksivasti meitä kohtaan? Haukummeko häntä ja todistamme hänelle aukottomasti, miksi juuri minä olen lähes joka osa-alueella parempi ihminen kuin hän? Vai hymyillemmekö hänelle näennäisen ystävällisesti ja kävelemme pois sanomatta mitään, samalla mielessä kiroten koko kyseisen henkilön alimpaan helvettiin? Vai, otammeko Laudan lääkärin antaman vihjeen todesta ja tervehdimme häntä samalla tavalla kuin ketä tahansa muuta ja osoitamme hänelle ystävällisyyttä? ”Älkää ajatelko sitä kirouksena, että olette saaneet vastustajan. Se voi olla myös siunaus.” Eikö tämä ole lähes sama ajatus minkä Paavali antaa Roomalaisille? ”Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko” (Room. 12:14). Joten, kun kohtaatte elämässä vaikeita hetkiä ja ihmisiä, älkää ajatelko sitä ”rangaistuksena” jostakin tai koettelemuksena, vaan ajatelkaa sitä enneminkin siunauksena ja haasteena. Mitä te menetätte siinä jos ette välitä muiden loukkauksista, vaan vastaatte pahaan hyvällä? Ette mitään, mutta saatte paljon enemmän, kuin että jos alennutte hänen tasolleen ja vastaatte pahaan pahalla. Paavalin sanoin: ”Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä” (Room. 12:9).
Aapo Liukko
