Olin muutama vuosi sitten — tai onhan siitäkin jo 9 vuotta – Sveitsissä muutaman kuukauden raamattukoulussa opiskelemassa lapsityötä. Reissun jälkeen laitoin asiasta maininnan myös lyhyeen ansioluettelooni. Katsotaanhan se saavutukseksi, että on opiskellut englannin kielellä muutaman kuukauden. Silloin harvoin kun olen ansioluetteloni saanut esitellä, kiinnostus ei olekaan ollut englannin kielessä vaan siinä, että opiskelin jotain niinkin eksoottista kuin lapsityötä. Siinä sitten ohimennen olen saanut kertoa miksi teen lapsityötä ja mitä se oikeastaan edes on.

Myönnän, että näin kolmen pojan äitinä sorrun suorastaan riemastumaan siitä, että näen vilkkaat kullannuppuni marssimassa teemalaulun tahdissa pyhäkouluun pois häiritsemästä minun ja muiden keskittymistä kokoukseen. Äidin raadollisesta — ja joskus jopa hieman itsekkäästä — näkökulmasta siis pyhäkoulu on sunnuntain ”must be” -juttu. Mikä merkitys sillä on seurakunnan näkökulmasta? Lapsityön ydin ei ole rakettitiedettä vaan yksinkertainen kehotus Raamatusta: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille.” Niin aikuiset kuin lapsetkin kuuluvat kaikkiin luotuihin. Näin ollen käsky on molempien kohdalla sama: saarnatkaa evankeliumia, kertokaa Jumalan rakkaudesta.

Itse olen lapsuudessani istunut ja kuunnellut (jollain tasolla) melkein joka sunnuntai kaksi aikuisten kokousta, sillä silloin ei kyseisessä seurakunnassa ollut pyhäkoulua. Se, mitä muistan niistä tilaisuuksista, on äärimmäisen vähän. Enhän oikein pienenä tytön tyllerönä niistä niin paljon ymmärtänytkään. Pyhäkoulussa lapsi saa kuulla Raamatun opetuksista sillä kielellä mitä hän ymmärtää. Joskus aikuisellakin tekee tiukkaa istua ja kuunnella opetusta 45 minuuttia. Lapselle se on usein ylivoimaista. Lapsi tarvitsee omalla kielellään ja tasoisillaan esimerkeillä varustetun opetuksen, jonka hän voi sisäistää omassa elämässään.

No, sitten päästäänkin seuraavaan ajatukseen ja kysymykseen: Jos seurakunnassa pidetään pyhäkoulua, niin onko se sitten siinä? Rasti ruutuun, että meidän seurakunta panostaa lapsityöhön ja muuta ei tarvita? Pyhäkoulussa käy usein pelkästään ne lapset, joiden vanhemmat käyvät seurakunnassa. Mites sitten ne muut lapset?

Kerhot, erilaiset lastentapahtumat ja leirit ovat todella upeita mahdollisuuksia kutsua mukaan toimintaan myös niitä lapsia, jotka eivät tavallisesti käy seurakunnassa. Lastenlapsia, lastenlastenlapsia, naapureiden, sukulaisten ja ystävien lapsia — kaikkia voi pyytää mukaan tapahtumiin ja leireille. Eräässä lastenlaulussa sanotaan: ”Ja kukapa menee, jos me emme mee. Ja kukapa tekee, jos me emme tee.” Ei jätetä kutsumista ainoastaan lasten vastuulle, vaan autetaan lapsiamme ja kutsutaan yhdessä tuttavien lapsia mukaan toimintaan. Saatat yllättyä, että se toimii!

Miksi ihmeessä minä tätä työtä teen? No, tavallaan en lapsityössä tällä hetkellä niin aktiivisesti olekaan mukana, mutta aina kannan sitä sydämelläni ja teen jos muu elämä siihen antaa mahdollisuuksia. Lyhyesti ja tiivistetysti oikeastaan jo edellä olevasta: Raamatun kehotus asiaan, oman elämän historia, rakkaus lapsiin sekä oma villi luonne, joka haluaa heittäytyä kilpailuun jos toiseenkin mukaan.

Lapsityöstä — tai lasten parissa tehtävästä työstä — voi tulla seurakunnan tavoittavin ja tärkein työmuoto, jos sille annetaan mahdollisuus. Tarvitaan aikaa, vaivaa ja sydäntä. Lapsissa ja nuorissa kun on seurakunnankin tulevaisuus, halusimmepa sitä tai emme.

Tytti Oksanen

Kirjoittaja on vaimo ja äiti, jonka arki kuluu miesväen kanssa touhuillessa ja töissä pelastuslaitoksella asumisturvallisuutta edistämässä.