Maija Latvala

Maamme laajalevikkisin lehti, Helsingin Sanomat, huomioi hienoisesti Billy Grahamin mission merkkivuoden. Syyskuun ensimmäisen päivän numeron jutun toimittaja oli soitellut lähinnä aktiivisena tv-persoonana nykyisin tunnetulle Mikko Kuustoselle.

Missiossa muusikkona palvelleella Kuustosella oli sanottavana lähinnä se, minkä hän on sanonut moneen kertaan monissa medioissa. Graham oli ok, mutta mustavalkoinen uskonnollisuus oli alkanut ahdistaa. Edes Grahamin kädenpuristus ei tuonut helpotusta fundamentalismin puristukseen. Kuustonen irrottautui molemmista.

Hesarin journalistista panosta ja Kuustosen elämänkulkua voidaan tulkita laajempana ajankuvana. Evankelioinnin kultakausi hiipui suurtapahtumista satunnaiseksi katutyöksi, joka herättää puristuksen ja myötähäpeän tunteita muissakin kuin Mikko Kuustosessa. Mitä tapahtui?

Graham-mission muistosivuille (bg87.net) linkitetyt puheet lienevät kulta-ajan edustavia tallenteita. Puheenparsi on edelleen läpeensä tuttu herätyskristillisen kentän keskellä eläville. Maailma muuttui tahdissa, jossa emme pysyneet mukana.

Graham saarnaa missiopuheissa ihmisille, jotka ovat jo sisäistäneet kristillisen näkökulman maailmaan, itseensä ja Jumalaan. He tietävät, kuka Jeesus on ja mitä hän merkitsee ihmisen ja Jumalan välisen suhteen kannalta. Ongelmana näyttäytyy, etteivät he halua tehdä parannusta, hylätä evankelikaalis-eettisesti ongelmallisia elämäntapoja.

Nykykristityillä ei ole varaa tuntea moraalista ylemmyyttä. Monet niistä, joiden maailmankatsomuksella ei ole yhteyttä kristilliseen kehykseen, elävät todeksi mitä kristillisimpiä arvoja. Jeesuksella ja omalla elämällä ei silti hahmoteta olevan kosketuspintaa. 80-luvulla saatettiin evankelioinnissa vedota kuolemanpelkoon tai elämän merkityksettömyyteen. Vetoomus ei toimi, jos ei tiedä, miksi olettaa kuolemanjälkeisyys ja, kiitos kysymästä, elämä on jo täyttä ja merkityksellistä. Siihen tarvitaan Jeesusta yhtä paljon kuin 80-luvun jumppavideoita ja olkatoppauksia.

Haluammeko evankelioida muitakin kuin kristillisen maailmanselityksen valmiiksi hyväksyviä? Heitä on vähän, ja huomenna vielä vähemmän. Miten pelastaa ne, jotka eivät näe pelastuksena sitä, mitä me siksi nimitämme? Kuljemmeko ohi? Jokainen tulkoon uskonnottomuudellaan omasta mielestään onnelliseksi.

Heinäkuun 27. päivänä ilmestyneessä Kirkko & Kaupunki –lehdessä katolilaisteologi Emil Anton esitti asiaan näkökulman kohdattuaan ohipuhumisena kokemaansa katuevankeliointia. Anton katsoo evankelioinnin olevan kyllä kaikkien kristittyjen tehtävänä, mutta onnistuvan parhaiten luottamuksen ja ystävyyden kautta. ”Vieraan ihmisen pakottaminen valmiiseen kääntymyskaavaan on ihmisarvoa alentavaa. Sen sijaan moni voisi kuvitella lähtevänsä kirkkoon, jos hyvä kaveri kutsuisi mukaan.”

Katuevankelioinnin kautta voidaan tunnetusti saavuttaa ihmisiä. Mutta on hyväksyttävä, että sen kautta voidaan saavuttaa vain harvoja, kenties juuri ne valmiiksi kristilliset totuudet hyväksyvät.

Timo ja Elina Elon perheen kuukausikirjeessä siteerataan lähetystyöntekijä J.L. Moodya: “Raamattua ei annettu meille lisäämään tietoamme vaan muuttamaan elämämme.” Onko meidän saatava ihmiset muuttamaan maailmankuvansa ja -katsomuksensa ennen kuin voimme vivuttaa joukkoon Jeesuksen? Eikö suhde, jonka vaikutuspiiriin heidät tuomme, kykene muuttamaan heitä kaikilla oleellisilla tasoilla ja tavoilla? Se on dynaaminen ja luova, koska sen luonne on rakkaus, maailman ainoa todellinen voima.

Suhde Kristukseen ei ole itsellemmekään staattinen kokoelma lauseita ja sanoja, joiden yhteys omaan elämään ei hahmotu. Ei esitellä sitä sellaisena muille.