Lainasin otsikon Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen dokumenttielokuvalta, jossa kuvattiin miesten usein syvälle elämän kipukohtiin porautuvia saunakeskusteluja. Kun asioista “puhutaan miesten kesken”, niin luvataan puhua suoraan ja sievistelemättä. Kerrotaan, mistä kenkä puristaa.
Vaikka puoliso olisi miehen lähin ystävä, ei hän voi täyttää toisten miesten paikkaa miehen elämässä. Miesten välinen luottamuksellinen keskustelu täyttää monta virkaa: se opetuslapseuttaa, rakentaa sosiaalisia yhteyksiä ja toimii sekä terapiana että rippinä.
Onkin syytä kysyä, toteutuuko tällainen työ seurakunnissamme? Saavatko miehet jakaa perheen ja työn paineita kristittyjen seurassa, puhuen asioista niiden oikeilla nimillä, vai joutuvatko miehet vaikenemaan taakkojensa alla – tai etsimään juttuseuraa baaritiskin ääreltä? Kun elämästä ei voi puhua kauniisti, niin onko seurakunnan toiminnassa aikoja ja paikkoja, jossa siitä voi puhua rumasti? Onko seurakunnalla tarjota varoventtiiliä miehille, joiden painekattila on jo ylirasituksessa?
Aikuisten miesten poikakerhoja
Kokoontuminen vain puhumisen merkeissä on työlästä, sehän on kuin palaverissa istuisi ja valmistautuminen olisi tekemättä. Puhumisen paine luo stressiä sen sijaan, että saisi sanoa sanottavansa omalla ajallaan – tai tyytyä kuuntelemaan. Kautta aikojen miehet ovat puhuneet vakavista asioista muun tekemisen ohessa: lintumetsältä palatessaan tai venettä veistäessään. Siksi miestyökin on helppo rakentaa yhteisen tekemisen ympärille, oli se sitten säännöllinen sulkapallovuoro tai puutyökurssi. Mikään ei myöskään määrää, että miestyömuotojen pitäisi olla vain uskoville suunnattuja, vaikka ne olisivat seurakunnan järjestämiä. Avoimet työmuodot tutustuttavat ulkopuolisia seurakuntaan ja johdattavat usein osallistujia elvyttämään tai luomaan suhteen Jeesukseen. Suurin osa elämän asioista on kuitenkin yhteisiä niin uskovalle kuin uskoa vailla elävällekin.
Rehellisyys, avoimuus ja luottamuksellisuus
Missä tahansa vertaisryhmässä avoimuus asettuu sille tasolle, jolle ensimmäiset puhujat sen asettavat. Jos joku asettaa selvästi rajan, että työasioista voi puhua yleisesti, mutta ei siitä, miten taloudellisesti menee, niin toisetkin alkavat varomaan tätä rajaa. Samoin jos joku varoo puhumasta aviosuhteestaan muuta kuin ympäripyöreyksiä, niin tästä muodostuu helposti ryhmän yhteinen tapa. Olisi kuitenkin tärkeää, että mikään inhimillinen ei olisi rajattu keskustelun ulkopuolelle. Siksi työmuodon vetäjien tulisi toisaalta tuoda selvästi esille, että ryhmässä puhutuista asioista ei huudella muualla ja toisaalta rohkaista avoimuuteen esimerkiksi suorilla kysymyksillä. Tässä ei tarvitse ottaa ryhmäterapian vetäjän tai puheenjohtajan roolia, mutta vetäjän tehtävä on edesauttaa ryhmän toimivuutta.
Hengellisesti pätevä?
Entä mitä kriteerejä miestyön pitää täyttää ollakseen hengellistä? Tarvitaanko alustus, opetustuokio, yhteistä raamatunlukua tai rukousta? Jos työmuotoon ei luontevasti istu erillinen hartaushetki, ei sitä kannata siihen pakottaakaan. Kun kristityt ovat koolla, on Pyhä Henki läsnä ja vaikuttamassa. Oikeastaan ainut, josta en olisi valmis tinkimään, on yhteinen rukous. Yhteinen esirukous vahvistaa Jumalan osallistumisen sekä yhteisiin hetkiin että miesten elämään yleensä. Vaikka kokoonnuttaisiin autopajalle entisöimään nenät mustina seurakunnan teetupabussia, voi kokoontumisen loppuun sopia yhteisestä rukoushetkestä, jossa jaetaan rukousaiheita. Tässä kohdenhan voi vaikka antaa antaa lähtöluvan niille, jotka eivät halua jäädä rukoilemaan, jos joukossa on vaikka niitä, joille seurakunta ja uskonasiat ovat vielä outoja asioita.
Kukahan meidän seurakunnassamme alkaisi saunanlämmittäjäksi?
Kirjoittaja on Baptisti.fi-medioiden päätoimittaja ja nauttii ukkojen turinoista.
