Keskustelin taannoin erään toisen baptistin kanssa siitä, mitä meistä tulisi, jos emme enää syystä tai toisesta olisi baptisteja. Helluntailaisiksi tuskin ryhtyisimme. Liian karismaattista. Luterilainen kirkkokin tuntui luontevammalta vaihtoehdolta. Kirkot ovat kauniita ja arvokkaita rakennuksia. Urkumusiikki toimii. Messun osasilla ja kirkkotilan yksityiskohdilla on sitä enemmän mieltä ja merkitystä, mitä enemmän viitsii raaputtaa pönöttävältä vaikuttavaa pintaa.
Entä jos keskustelu olisi käyty sata vuotta sitten? Silloin vahvan valtionkirkon kyvyttömyys sietää pienempiään oli tuoreessa ja epäilemättä katkeransekaisessa muistissa. Oli me ja ne, ja välissä suunnilleen avaruus niin opin kuin tunteenkin tasolla. Helluntaiherätys taas oli juuri saapunut Suomeen ja houkutteli jo valmiiksikin vapaakristillistä kansaa millä nyt houkuttelikaan. Dynaamisuudella? Moni baptistikin löysi itsestään tuolloin helluntailaisen.
Jos keskustelu baptismin vaihtoehdoista olisi sadan vuoden sijaan käyty kymmenen vuotta sitten, olisin todennäköisesti päätynyt sadan vuoden takaiseen lopputulokseen. Nuoret, kuten kasvuun ja kehitykseen kuuluu, ovat ajattelussaan usein kaavamaisempia ja selkeälinjaisempia kuin ympäröivä todellisuus. Luterilaisten musiikkitapahtumissa saattoi kyllä poiketa, mutta miksi ne väittivät vauvojen uskovan, eivätkä ymmärtäneet olevan perustellumpaa ja raamatullisempaa kastaa itse uskonsa valinneita. Outoa. Kuten myös vaikkapa messujen vuorolaulanta. ”Hellarit” sen sijaan tekivät tuttuja juttuja. He sanoivat puheissaan usein ‘Jeesus’ ja ‘veri’ ja rukoilivat ”omin sanoin”, eivät paperista. Saalemin lauantai-illat vetosivat omalla tavallaan vaativaan teini-ikäiseen makuun.
Lieneekin niin, että hengellisen kodin tuntua luovat asiat vaihtelevat niin yksilöiden, ikäkausien kuin aikakausienkin välillä. Sekä yksityiset että yleiset arvostukset muuttuvat ajan mukana. Kynnyskysymykset kuluvat kuopiksi. Merkityksetön muuttuu mitä merkityksellisimmäksi.
Vähintäänkin omassa sukupolvessani vaikuttaisi olevan yhä enemmän niitä, joille opilliset asiat merkitsevät entistä vähemmän. Syitä kehitykseen voi etsiä monelta suunnalta, kuten vaikkapa siitä ilmeisestä tosiasiasta, että länsimainen kulttuuri korostaa nykyisin kokemuksia ja tunteita ennenkuulumattomissa määrin. Postmodernissa maailmassa totta eivät ole useinkaan ajatukset, vaan pikemmin tunteet. On puhuttu jopa keskiajan paluusta. Ihmiset eivät luota tieteelliseen tietoon, vaan ovat valmiita uskomaan kokemuksensa pohjalta esimerkiksi varsin erikoisiin vaihtoehtohoitoihin. Se mikä minulle toimii, mikä tuo hyvän fiiliksen, mikä tuntuu oikealta, se olkoon totuuteni.
Toisaalta kirkkojen ja uskonnollisten liikkeiden maailmassa ekumenia on muokannut asenteita. Eri perinteitä yhdistävien asioiden korostaminen on tehnyt eroista painoarvoltaan pienempiä. Tunnustetaan, että meillä on näin, teillä noin, mutta sen ei välttämättä enää katsota tarkoittavan, että teillä ollaan yksiselitteisen väärässä ja meillä oikeassa. Tiedon lisääntyminen suhteessa eri perinteisiin, sekä ylipäänsä teologisen sivistystason nousu vapaakristillisissäkin liikkeissä, on tehnyt asioista hyvällä tavalla monimutkaisempia. Kun tietää toisin ajattelevan lähtökohdat ja perusteet, saattaa huomata, että ne ovat itse asiassa aika päteviä. Jopa omiani pätevämpiä. Monen kysymyksen kohdalla on todettava ”raamatullisia” ratkaisuja olevan useampi kuin yksi. Saattaa siis tuntua tarpeettomalta sitoutua sielunsa pohjasta niistä yhteenkään.
Maija Latvala
