Keskustelin viikonloppuna parinkin etäbaptistin kanssa. Toisen kanssa likosin kylpypaljussa yhteisen ystävän tupaantuliaisissa, toinen peruutti lehtitilauksensa. Kummankin kanssa pohdimme sitä, mitä kirkkokuntaan kuuluminen tai kristillisyys merkitsee.

Kirkkokuntamme jäsenistä noin puolet ovat niin kutsuttuja rekisterijäseniä. Tämä tarkoittaa sitä, että he eivät ole minkään paikallisseurakunnan jäseniä siinä baptistisessa mielessä, että he olisivat ottaneet kasteen ja pyytäneet liittyä seurakuntaan. Osa rekisterijäsenistä on seurakuntalaisten alaikäisiä lapsia, mutta suurin osa on aikuisia, joilla ei ole kontaktia seurakuntaan. Ei siis ehkä ihan kamalasti kannata paukutella luterilaisille henkseleitään kirkossakäyntiprosenteista, kun puolet meikäläisistä ei käy kirkossa edes silloin jouluna.

Sitä me emme tiedä, moniko kirkkokuntamme jäsen ei usko niin kuin kirkoissamme opetetaan, kuten fraasi kuuluu, ja harkitsee eroa. Emme tiedä, miksi kirkkokuntaan halutaan kuulua, vaikkei seurakuntayhteyttä ole, mutta syitä voi olla monia: kotoa saadusta identiteetistä halutaan pitää kiinni, periaatteessa arvostetaan baptistista uskoa, tai ei ole ollut vain syytä erotakaan. Tai sitten voidaan hyvinkin olla uskossa, mutta elämäntilanne ei ole rohkaissut osallistumaan seurakunnan toimintaan. Osa käy jossain muussa seurakunnassa.

Kirkkopolku ruohottuu

Baptistikirkko ei “siivoa” jäsenrekisteriään, vaan kaikki, jotka haluavat pysyä virallisesti baptisteina, saavat tehdä niin. Minua kuitenkin vaivaa ajatus siitä, että seurakuntaperheessä on “etäisiä enoja”, joihin ei pidetä yhteyttä. Suurella osalla rekisterijäsenistämme on kuitenkin yhteistä historiaa aktiivisten seurakuntalaisten kanssa. Miksi heidän annetaan olla siinä luulossa, ettei seurakuntaa kiinnosta, mitä heille kuuluu? Mikseivät he itse käy seurakunnassa katsomassa, mitä sinne nykyään kuuluu?

Onko esteenä joku vanhanaikainen luopioajattelu, että jos ei kerran itse pidetä yhteyttä seurakuntaan, niin muhikoot liemessään? Tai kohtelias etäisyys – ei kehdata ottaa yhteyttä, kun jos se ei vaikka halua. Vastavuoroisesti seurakunnasta etääntynyt voi ajatella, että häntä katsottaisiin seurakunnassa vain oudosti. Joku saattaa olla katkera seurakunnalle, mutta seurakunnalla ei ole aavistustakaan.

Tai tosiaan, mitä jos etäbaptisti ei uskokaan? Tai toivoisi voivansa uskoa, mutta ei vain osaa? Eikö seurakunnan toiminnan pitäisi olla nimenomaan sellaisia ihmisiä varten: “eipä siinä, otetaan kahvia, jutustellaan”. Usko voi herätä tai olla heräämättä, mutta lähimmäisenrakkaus ja yhteys ovat käytössä. Eivät kai seurakunnan pioneerit ole sitä varten rukoilleet jälkikasvunsa puolesta, että seurakunta voisi myöhemmin unohtaa heidät? Seurakunnilla on mahdollisuus palvella heitä ja olla heidän tukenaan elämän eri tilanteissa.

Ja kaukaa kuuluu “bää”

Seurakunnat voivat sovittaa omaa toimintaansa sellaiseksi, että siihen voi osallistua, vaikka oma usko olisi hakusassa. Alfa-kurssit, miesten ja naisten omat keskustelupiirit, avioliittotyö ja vaikka seurakunnan yhteiset retket toimivat paljon sunnuntaijumalanpalvelusta paremmin matalan kynnyksen kohtaamisina, joissa löytyy vastauksia kysymyksiin. Jos luet tätä juttua ja toteat olevasi paitsi kirkkokunnan etäjäsen, myös mies, suosittelen miesten päiviä elokuun lopussa. Sinne minä lähtisin, ja lähdenkin, jos Luoja suo.

Toimiva seurakuntayhteys on elämää rikastuttava ja suojeleva voimavara: oman elämän ilot ovat suurempia ja surut kevyempiä kun ne voi jakaa toisten kanssa. Seurakunta on nykyaikana viimeinen yhteisöllisyyden muoto, jossa kaikki ikäryhmät voivat seurustella keskenään ja oppia toisiltaan.

Kun Jeesus kertoi vertauksen hyvästä paimenesta, joka lähti etsimään kadonnutta lammasta, niin hän puhui nimenomaan lampaasta, joka kuului laumaan, mutta oli joutunut erilleen. Vertauksessa ei puhuta lähetystyöstä tai katuevankelioinnista, vaan seurakunnasta.

Kirjoittaja on Baptisti.fi -medioiden päätoimittaja.