Benjamin Lempinen
Oli kaunis alkukesän päivä. Olin ollut ystäväni luona tekemässä sitä mitä nyt pojat tekevät kun yhteen kokoontuvat. Oli aika palata kotiin, joten kiipesin pyörälleni ja lähdin polkemaan. Aurinko hymyili säteitään kirkkaalta taivaalta ja minä olin varsin onnellinen lämmöstä ja elämästä yleensä.
Ajoin samaa reittiä kuin yleensäkin ja tulin tutun alikulkutunnelin kohdalle. Katsoin tarkkaan, että ajolinjani pysyi hyvin omalla kaistalla ja syöksyin sisään tunnelin varjoon. Vastaantuleva nainen, kauppakassi korissa pyöränsä edessä, ei kuitenkaan ollut varma millä puolen tietä hänen olisi sinä päivänä hyvä ajaa. Sillä hetkellä hän ilmeisesti koki hyväksi opetella tanssimaan salsaa fillarin päällä, mikä oli melko mielenkiintoinen näky, mutta ikävä kyllä se vei melko paljon tilaa molemmilta puolilta tietä. Minun osakseni jäi siis väistää tätä naista. Tein sen seinän kautta.
Kuinka ollakaan, Murphy oli matkassani ja kuulin kengännauhojeni napsahtavan pyöräni ketjuihin. Tämä yhdessä törmäämäni seinän liikkumattomuuden kanssa sai ajan hidastumaan. Minulla ei ollut aikaa olla peloissani. Lensin pyöräni tangon yli ja hetken verran luulin kasvattaneeni siivet. Tämän ajatuksen katkaisi ymmärrys siitä, että asfaltti lähestyi minua kiihtyvää vauhtia. Valmistauduin iskuun, kierähdin jonkinmoisen ukemin kautta ja selvisin.
En tuntenut kipua. Nolostuneena kysyin siltä pyörällätanssijalta oliko hänellä kaikki kunnossa, ikään kuin olisi ollut minun vikani ettei hän tuntenut liikennesääntöjä. Avain taskussani oli painunut sentin verran reiteeni, mikä sai minut ontumaan. Iho oli revennyt sormieni päistä pois ja näin sydämeni sykkeet niistä. Muitakin ruhjeita olin saanut, mutta enemmän minua harmitti rikkinäinen pyöräni. Etuhaarukka oli vääntynyt rullalle, takapyörä ovaaliksi ja ketjuja ja vaijereita oli katkennut. Vasta sitten tajusin kysyä: “Miten minä pääsen kotiin?”
Läheisen autokorjaamon mies auttoi sen verran, että sain hieman pestyä itseäni ja sain vanhempani puhelimen päähänkin lopulta. Vasta myöhemmin illalla shokki laukesi ja aloin käsittää miten helposti tilanteessa olisi voinut käydä toisinkin. Tämä oli toinen kerta elämässäni, kun koin olevani lähellä kuolemaa.
Me monesti pelkäämme pelkäämistä paljon enemmän, kuin mitä meillä on aikaa pelätä silloin, kun siihen olisi hyvä syy. Tilanteen ollessa päällä me pitkälti vain reagoimme asioihin sen mukaan kuin osaamme. Kun on kyse selviytymisestä yleensä, kaikki epäolennainen katoaa, me keskitymme vain yhteen asiaan ja liikumme vaistojemme varassa. Meillä on aikaa pelätä taas sitten, kun tilanne on rauennut.
Daavid monissa lauluissaan purki pelkojaan ja turhautumisiaan, mutta taistelussa hän oli kylmä ja laskelmoiva strategi. Taistelun aikana ei ole aikaa avautua, vaan silloin on toimittava. Yhtä lailla tärkeää on kuitenkin löytää hetkiä, jolloin on turvallista ilmaista ne tunteet, joille ei ollut aiemmin aikaa. Ei ole vääriä tunteita. Kaikki niistä ovat osa meitä ja Jumala ei tee virheitä. Hän teki meistä tällaiset tarkoituksella. Meidän pitää vain oppia antamaan itsellemme lupa olla rehellisiä ja rakastaa itseämme niin kuin Isäkin meitä rakastaa.
