Kevään tehdessä tuloaan posti toi 94-vuotiaalle Eila Manniselle, hyvin harvinaisen kirjeen. Ei se aivan täytenä yllätyksenä tullut. Eilalle on myönnetty sosiaali- ja terveysministeriön äitienpäiväkunniamerkki. Myöntämisperusteissa mainitaan ehdokkaan ansiot lasten ja nuorten esimerkillisenä kasvattajana, perhe-elämän ja vanhemmuuden edistäminen sekä laajempikin yhteisvastuullinen toisista huolehtiminen ja välittäminen turvaajana.
Eilan elämä alkoi v. 1921 nykyisen Turun pohjoisreunalla sijaitsevalla Paattisilla. Vain kahden vuoden ikäisenä äidin tuberkuloosille menettäneenä, ja isän kadotessa luultavimmin Venäjälle, Eila päätyi sukulaisten hoiviin. Uudesta kodista tuli turvallinen kasvupaikka, vaikka uskon asiat eivät tuolloin olleetkaan esillä, ja ajan kuvan mukaan kasvatus oli ankaraa. Työtä piti opetella tekemään heti kun se vain oli mahdollista. Eila osoittautuikin käsistään käteväksi ja näppäräsormiseksi, mikä tuli viitoittamaan kasvavan nuoren ammatinvalintaa.
Nuorena 18-vuotiaana Eila ja Toivo Nurmela tapasivat toisensa. Talvisota erotti nuoret niin, että vihille mentiin vasta välirauhan aikana. Nuoripari asettui asumaan Toivon kotitilaa. Jatkosota kutsui puolison uudestaan rintamalle ja talonpito jäi nuoren vaimon ja muun naisväen harteille. Sota loppui ja Toivo palasi kotiin. Fyysiset voimat olivat tallella, mutta sotavuodet olivat ottaneet henkisen yliotteen tulevasta perheenisästä. Perheeseen syntyi kaksi poikaa ja neljä tyttöä ja lisäksi perheeseen sijoitettiin Toivon siskontyttö, joka oli jäänyt Eilan lailla puoliorvoksi.
Ompelutyöt olivat Eilalle mieleisiä. Raha-asioissa tarkkana Eila oli jo nuoruusvuosinaan säästänyt ja ostanut poljettavan Husqvarnan. Maatilan päivätöiltä ehtiessään Eila teki ostosmatkoja Turun kangaskauppoihin ja lyhyttavaraliikkeisiin. Lapsilisillä ostettiin sopivia kankaita ja muita tykötarpeita. Kankaista ommeltiin mitä milloinkin tarvittiin. Päivätöiden hiljennyttyä yön sydänhetkillä kammarista kuului Husqvarnan iloinen surahtelu. Eilan käsissä valmistuivat kaikki perheen tarvitsemat vaatteet ja taisi siinä jotain valmistua tuttavillekin.
Ahkeralla työnteolla ja tarkanmarkan konstein talo pikkuhiljaa vaurastui. Maitoa riitti jo meijeriinkin ja maata hankittiin lisää. Jo 60-luvulla Toivo alkoi kuitenkin sairastella ja maanviljelystyö ei sopinut enää sepelvaltimotautiselle veteraanille. Maatila täytyi myydä ja edessä oli muutto kaupunkiin, Turun Teräsrautelaan.Eila pääsi töihin ompelimoon ja Toivo jatkoi rakennuksilla sekatyömiehenä kunnes sairaus otti yliotteen 1980 ja Eila jäi yksin. Hengelliset asiat olivat jo tuolloin alkaneet puhutella Eilaa. Ratkaisun paikaksi tuli Turun Baptistiseurakunta, missä kaksi tytärtä ja miniä olivat jo joitakin aikoja aikaisemmin tulleet uskoon.
Rukousvastauksena Eila sai myöhemmin rinnalleen Siion seurakunnan pastorin Yrjö Mannisen, jonka kanssa hengellinen elämä virittyi ja ”nuoripari” kulki vanhainkodeissa ja Turun ympäristössä julistamassa Jumalan iloista sanomaa. Lähes 20 vuoden yhteiselon jälkeen Eila oli jälleen yksin. Ympärillä oli kuitenkin nyt jo isoksi kasvanut lasten, lastenlasten ja lastenlastenlasten joukko, jolle isoäiti Eila on tärkeä. Niin merkittävä, että isoäidille päätettiin hankkia kunniamerkki. Sitä varten tarvittiin hakemus, mihin liitettiin myös seurakunnan lausunto Eila-isoäidistä. Siinä mainittiin hänen huumorintajunsa, aina altis palveluhalunsa, rakkautensa seurakuntaan, kädentaidot uhripusseja ommeltaessa ja lämmin huolenpito seurakuntaan tulleista Romanian pakolaisista.
Äitienpäivänä matkustetaan lähimpien kanssa Valtioneuvoston juhlahuoneistoon Smolnaan. Siellä Mannerheimin Lastensuojeluliiton järjestämässä juhlassa Eila-isoäidin rintaan laitetaan Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. luokan mitali kultaristein. Isoäiti Eilaa onnittelevat Turun Baptistiseurakunnan ystävät ja Suomen Baptistikirkko!
Tytär Pirjo Kanervan tekstistä mukaillen Heikki Sinisalo
