Maija Latvala

Juuri vietettiin ystävänpäivää. Se on juhlakulttuurimme tuore tuontitavara, sillä kalenteriin päivä merkittiin 1980-luvun lopulla. Mutta juhlalla on toki pitkät perinteet. Taustalla lienee Junon, Jupiter-jumalan puolison, juhlinta antiikin Roomassa. Juno tunnettiin avioliiton ja äitiyden suojelijana. Häntä juhliessa sopi samalla viettää myös kevään ja hedelmällisyyden juhlaa. Rakkaus oli siis teemoissa vahvasti läsnä.

Anglosaksinen maailma tuntee ystävänpäivän nimellä Valentine’s Day. 14. helmikuuta kun on katolisessa pyhimyskalenterissa Valentiuns-marttyyrin muistopäivä. Historia tuntee heitä useampia, mutta pääosa legendoista kertoo 200-luvun jälkipuolella eläneestä Rooman lähellä sijaitsevan Ternin piispasta.

Roomalaisissa legioonissa ei suhtauduttu suopeasti avioitumiseen. Avioituneita pidettiin huonompina sotilaina, joilla perheen hyvinvointi on alati ensisijaisena mielessä. Valentinus vihki siksi sotilaita salaa. Vaivihkimiset kuitenkin paljastuivat ja hänet vangittiin. Vankityrmä alkoi täyttyä sotilaiden kiitollisten vaimojen rohkaisevista kirjeistä, mistä periytynee tapa lähettää postikortteja ystävänpäivänä. Päivä on sama, jona Valentinuksen saama kuolemanrangaistus pantiin täytäntöön.

Valentinuksesta tuli varsin luontevasti rakastavaisten ja kihlautuneiden suojelupyhimys, avio-onnen edistäjä. Nykyisen Valentinus-juhlan taustalla olevat perinteet pohjaavat pitkälti Englannissa 1500-luvun alkupuolella virallistettuun juhlapäivään. Suomeen juhla saapui kaupallisuuksineen Yhdysvalloista.

Ystävänpäivä ei ole suinkaan ainoa vuotuisjuhla, jonka taustalla häilyy nimipäiväperinteenkin synnyttänyt pyhimyskalenteri. Ruotsissa suosituksi muodostuneen Lucian päivän kohdalla ei ole kyse edes häilymisestä. Päivän vietto liittyy suoraan 200- ja 300-lukujen taitteessa eläneeseen sisilialaiseen marttyyriin.

Kuten Valentinuksesta, Luciastakin on useita legendoja. Perusasetelmassa rikkaan perheen kaunis tytär ei piittaa avioliittotarjouksista. Hän haluaa käyttää elämänsä köyhien auttamiseen. Sekös suututtaa kosijat. Heistä joku ilmiantaa kiellettyä kristinuskoa harjoittavan neidon. Luciaa pyritään rankaisemaan valtion vihollisena moninkin tavoin, mutta yliluonnollinen varjelus seuraa häntä. Kuolemanrangaistuskaan ei ota onnistuakseen, sillä rovion liekit eivät polta Luciaa. Tätä symboloi kynttiläkruunu. Lopulta neito mestataan miekalla. Vyötärön punainen nauha kertoo tästä.

Suomalaisessa kulttuurissa pyhimykset eivät Luciaa lukuun ottamatta näy tai kuulu kuin hiljaisina taustavaikuttajina. Keskiajalla oli toisin. Tuolloin katolinen kristillisyys kietoutui monin tavoin noihin hyvyydessään ja rohkeudessaan esikuvallisiin kristittyihin, joita koskeviin legendoihin liittyy usein paitsi kärsimystä, myös yliluonnollisia piirteitä.

Jumala koettiin ankarana ja etäisenä. Oli helpompi lähestyä pyhimystä, jonka ajateltiin välittävän rukoukset Jumalalle. Kuuluisien pyhimysten jäännösten, reliikkien, luokse saatettiin vaeltaa pitkiä ja vaivalloisia matkoja. Syitä oli monia: Joku oli parantunut vakavasta sairaudesta, joku toivoi paranevansa, joku oli löytänyt eksyneen lapsensa, joku halusi lyhentää vuosiaan synneistä puhdistavassa kiirastulessa, joku lähinnä seikkaili.

Keskiajalla kaupatut aneetkin liittyvät likeisesti pyhimyksiin. Ajateltiin Kristuksen ja pyhimysten hyvistä teoista muodostuneen valtaisan varaston, josta vähemmän ansioituneiden oli mahdollista jokunen teko itselleen tai esimerkiksi sukulaiselleen hankkia. Hyötynä tästä oli taivaan porttien pikaisempi avautuminen kiirastulessa kärvistelevälle.

Tositteena hyvien töiden hankkimisestaan kristitty sai anekirjeen. Sen hankintatapoja oli useampia, mutta etenkin Lutherin aikoina raha kelpasi; Vatikaanissa edelleen komeana kohoavan Pietarin kirkon rakennustöitä aloiteltiin. Pian reformaation jälkeen kirkko kuitenkin myönsi varainhankintansa kyseenalaisuudet luopumalla aneiden kaupasta, ei aneista sinänsä.

Reformaation katsotaan saaneen alkunsa teeseistä, joissa Luther parjasi juuri anekauppaa. Anekaupan lisäksi henkselit vedettiin kiirastuliopinkin päälle. Myös pyhimyksistä luovuttiin. Katolisessa kristillisyydessä nuo pyhät ystävät sen sijaan elävät ja voivat hyvin. Uusia julistetaan huolellisen tutkinnan jälkeen tasaisin väliajoin.

Pyhimyskultin säilynyt suosio ei ihmetytä. On kieltämättä jotain vetoavaa ajatuksessa henkilökohtaisesta suojelupyhimyksestä ja legioonasta muita spesialistipyhimyksiä. Heidän puoleensa voi kääntyä elämän eri ongelmatilanteissa. En epäilisi, etteikö Pyhä Äiti olisi ollut ja olisi edelleen suuri voimavara vaikkapa Etelä-Amerikan köyhyyden ja machokulttuurin puristuksissa lapsistaan huolehtiville naisille. Tilausta voisi olla luterilaisessa pohjolassakin. Ollapa taivaallinen äidin olkapää, johon nojaten kertoa, kuinka ruuhkavuodet tiristävät välillä ihmisestä pari tippaa viimeisen jälkeenkin.

Reformaattorit valitsivat toisin, sillä kristittyjen asettelu kahteen kerrokseen oudoksutti. Syntisiähän tässä kaikki kuitenkin ollaan, syntisiä ja vanhurskaita. Jos ihminen kaipaa pyhää ystävää, jos hän etsii lohtua, ymmärrystä tai turvaa, miksei hän voi kääntyä suoraan Jumalan puoleen?

Monet katolisen kirkon opit ja käytänteet pitivät keskiajalla yllä ajatusta siitä, että Jumalan kanssa asiointi tapahtuu pappien välityksellä. Suoraa linjaa ei ole. Luther siirsi kristityt jättiaskeleen lähemmäs Jumalaa ajatuksella yleisestä pappeudesta. Jokainen on yhtä arvokas — tai arvoton — kohtaamaan Jumalan vailla välikäsiä.

Jumala on sitä paitsi paljon enemmän kuin kristitty supersankari tai taivaallinen ystävä, joka kärsimyksensä ja erinomaisuutena ansiosta julistettiin harvojen ja valittujen joukkoon. Jumala on Rakkaus, joka kärsimyksensä ansiosta julisti minut valitukseen, vaikken kummoinen olekaan. Sitä sopii muistaa ja juhlia joka päivä.