Tunteet ovat huono veturi elämässämme, niitä seuraamalla elämä muuttuu herkästi ailahtelevaksi ja päämäärättömäksi. Näin ainakin olen kuullut opetettavan istuessani nuorena raamattutunnilla. Samoin radiossa elämäntapavalmentaja Katri Manninen selitti, miten hän on oppinut selättämään huonot päivät siten, että hän ei tee niistä numeroa, toteaa vain, että hänestä tuntuu nyt vähän masentuneelta, ei ehkä kannata tehdä tänään mitään suuria päätöksiä tai provosoitua miehen tylyistä sanoista, sillä jonain toisena hetkenä ne eivät ehkä kuulostaisikaan niin tylyiltä. Tunnistamalla tunteensa ihminen voi tulla niiden herraksi, ainakin jossain määrin.

Entä sitten lamauttava masennus tai mielialahäiriöistä kärsivän maaninen innostusvaihe? Voiko ihminen aina irrottaa tunteet veturin paikalta? Rakastumistakin on vaikea estää: yritäpä olla ihastumatta johonkin ihmiseen ja helposti päädyt ajattelemaan häntä enemmän ja enemmän. Joskus tunne vyöryy ihmisen yli, on se sitten ilo, viha tai suru.

Ja jotenkin epäilen, että ilman noita ylitsekäyvän suuria tunteita menettäisimme jotain ihmisyydestämme. Jos elän pitkään järkipohjaista uskonelämää ilman kokemusta Jumalan kosketuksesta tavalla tai toisella, alkaa uskoelämäni tuntua kuivettuneelta. Jumala alkaa tuntua etäiseltä ja mietin, onko uskollani lainkaan pohjaa vai uskottelenko vain itselleni olevani Jumalalle merkityksellinen olio.

Uskonnolliset tai mystiset kokemukset, kuten uskontotieteilijä voisi niitä nimittää, ovat aktiivisen uskovan polttoainetta siinä missä Raamattu on tiekartta. Mystinen kokemushan tarkoittaa käsittääkseni sitä, että ihminen kokee jonkun yliluonnollisen koskettavan elämäänsä. Minulle näitä mystisiä kokemuksia tarjoilevat muun muassa Raamatun lukeminen, opetuksen valmistaminen ja ylistysmusiikki.

Raamattua lukiessani voin kokea totuuden läsnäolon jotenkin konkreettisesti, tavalla, jota on turha yrittää selittää änkyräateistille. Koen hengessäni, että tämä ei ole satua, tämä tapahtui oikeasti.

Opettaessani seurakunnassa saatan kokea Jumalan valmistaneen opetukseni juuri tähän hetkeen ja näille ihmisille ja tunnen äimistyttävää pyhyyttä. Että minä saan olla jonkun niin arvokkaan välikappaleena kuin Jumalan puhe seurakunnalleen.

Viimeksi koin Jumalan pyhyyttä tänä aamuna Tallinnassa, Radisson-hotellin kokoushuoneessa, jossa ruotsalainen tyttö johti joukon eri maiden baptisteja yhteiseen ylistyslauluun. Tuttu laulu on saanut minut kyyneliin aiemminkin, ihan vain kävelylenkillä tai kotona cd:n soidessa. Tuo laulu saa sydämeni resonoimaan taivaan ilmapiirin kanssa, enkä epäile lainkaan uskoani. Oma kelpaavuuteni muuttuu sivuseikaksi, kun sydämeni haluaa vain tunnustaa Jumalan pyhyyttä ja suuruutta. Jumala tekee ohitusleikkauksen: hän ohittaa sydämeni tukokset omalla pikatiellään, puhuen suoraan hengelleni, ohi omien epäilysteni ja estojeni. Joskus se tunne on heittänyt minut selälleni, vaikken kyllä tahtoisi pitää itseäni minään hurmahenkenä, ennemmin sen änkyräateistin baptistivastineena, änkyräbaptistina.

Ihmiselämässä on harvinaista, että tuntee kaiken olevan kohdallaan tai että voi olla varma kaiken lopulta päättyvän hyvin. Niinpä uskaltaudun suosittelemaan rukousta tai Raamatun lukemista silläkin uhalla, että vaikuttaisin intellektuellien tuttavien silmissä älyllisesti epäkelvolta. Tässä maailmassa on ihmisiä, joiden sydäntä sanoma Kristuksesta koskettaa, ja he elävät elämänsä onnellisempina, jos löytävät Hänet.

Pyhä Henki esille

Pyydän anteeksi niiltä lukijoilta, joita kolumnistimme Maija Latvalan kirjoitus “Pyhä Kummitus” häiritsi otsikointinsa tai vaikeasti avautuvan luonteensa vuoksi. Kirjoituksen ydin oli kuitenkin sellainen, jonka haluan tässä toistaa: karismaattinen hengellisyys muistuttaa joskus enemmän kummitusjuttuja kuin sitä normaalia ihmiselämän arkea. Enimmän aikaa Pyhän Hengen voimallinen toiminta seurakunnan keskellä loistaa poissaolollaan, ja kun kuulemme ihmeistä, ne tuntuvat epätodellisilta.

Jean Calvin ratkaisi tämän ongelman väittämällä, että ihmeiden aika on ohi, että niitä oli tarjolla vain apostolien aikana. Me baptistit saatamme olla vähän pehmeämmällä kannalla ja sanoa uskovamme ihmeisiin, mutta enimmän osan aikaa vaikenemme koko aiheesta tai emme ainakaan laske mitään sen varaan, että Jumala todella tekisi jotain yliluonnollista. Se on surullista elävän hengellisyyden kannalta, mutta tämän tosiseikan tunnustaminen voi olla herätyksen työkalu, jos se saa meidät kaipaamaan enemmän Jumalan läsnäoloa elämässämme.

Tahtoisinkin haastaa lukijoitamme kertomaan kokemuksiaan Pyhän Hengen toiminnasta, tai mikäli koette henkenne teitä siihen kehottavan, kirjoittamaan opetuskirjoituksen aiheesta. Tämä lehti on teidän lehtenne, siihen kirjoittamiseen ei ole yksinoikeutta vain jollain “valittujen joukolla”.

Kirjoittaja on Baptisti.fi-medioiden päätoimittaja.