Katri ryhtyi tuossa edellä rohkeasti kaatamaan kirkkokuntien rajoja tai ainakin baptistikirkkoa. Minusta ei jää kiinni: yhdessä isossa kirkossa olisi tilaa hengitellä ja jos edes joskus lauletaan Fanny Crosbya ja Lina Sandellia, niin kaikki käy. Mikä jo paljastikin, että ei niistä omista perinteistä luopuminen niin helppoa olisi.
Luin jo hyvän aikaa sitten pappi Marjaana Toiviaisen viisaat sanat: hän valitsee kristinuskon siksi, että siinä hyvän ja pahan raja ei kulje ihmisten tai ihmisryhmien välillä vaan jokaisen ihmisen sisällä. Olen maistellut ajatusta monet kerrat eikä se tunnu tyhjenevän. Jos todella uskoisin noin, monta turhaa rajaa jäisi piirtämättä ja keskittyisin kilvoittelussa siihen yhteen, todelliseen rajaan sisälläni. Huomaisin useammin, miten vaikeaa on pysyä hyvyyden puolella. Jo riittäisi Jeesuksen armolle kysyntää.
Näen rajan kahdella tavalla. Se voi olla ylittämätön, vartioitu raja-aita, joka estää näkemästä ja kulkemasta toiselle puolelle. Sellainen raja luo turvallisuutta tai pelkoa riippuen siitä, mihin tarkoitukseen se on rakennettu ja mistä päin katsoo. Tai sitten raja on epämääräisempi rajamaasto, jolla saa kulkea ja tähyillä. Sellainen raja on usein paikka uuden oppimiselle. Sieltä voi nähdä laajemmalle, molemmille puolille. Se avartaa enemmän kuin sulkee.
Tunnistan tähänastisesta elämästäni useitakin rajoilla ja reunoilla olemisia. Ihmekös se, jos tytöstä tuli rajaihminen, kun isä ensin ylitti Neuvostoliiton rajan Suomeen asettuakseen ja äidin syntymäpaikka jäi vähän myöhemmin samaisen rajan taakse. Marginaaligeenit. Ja sitten: pienen baptistikirkon jäsenenä lapsesta saakka vähän marginaalissa luterilaisessa Suomessa, seurakuntanuorena marginaalissa 70-luvun villissä nuorisokulttuurissa, suurpiirteisemmän teologiansa kanssa marginaalissa tiukemman teologian piireissä… töissäkin usein vähän oman koulutuksensa reuna-alueilla, metsissä eksyilevä, toisinajattelija jo toisessa polvessa.
Asioiden törmätessä voi sulkeutua omalle puolelle rajaa tai yrittää katsella rajalta molempiin suuntiin ja ymmärtää. Molempia on tullut harrastettua ja joskus on vain pakko myöntää, että minun paikkani taitaa olla tässä rajalla. En ole riittävän varma enkä epävarma, riittävän samaa tai eri mieltä, astuakseni jommallekummalle puolelle. Mutta jos rajamailla viihtyy, ei omassa elämässään tarvitse välttämättä jäädä marginaaliin. Ja rajaahan riittää: oman sisimpänsä hyvyyden ja pahuuden rajaviivan päällä saa tanssahdella lopun ikänsä.
Rajaton on vain Jumala, vaikka on Hänellekin monenlaisia ääriä piirretty. Tokko Hän kirkkojammekaan tarvitsee. Astun siis rohkeasti empimiseni rajalta Katrin ehdotuksen puolelle, vaikka usko kirkkokuntien häviämiseen onkin vielä heikko. Ainakin voisi yrittää katsella kirkkorajojen yli – ristihän siellä taitaa häämöttää naapurin puolellakin…
Leena Valkonen
