Maija Latvala

Kesäjuhlien päätöstilaisuuden puhe

”Claire Danes on loistava näyttelijä, koska hän ei pelkää olla ruma.” Kuulin tämän lauseen hiljattain radiosta. Se jäi mieleen. Minulle lause tarkoittaa, että ollakseen hyvä, on oltava avoimen heikko. Ei hyväksi voi tulla, jos ei suostu olemaan ensin hyvin keskeneräinen, ja sitten kenties hiukan vähemmän keskeneräinen. Mestari käyttää heikkouttaan voimavarana. Ja se, jos mikä, vaatii rohkeutta. Heikkouden paljastaminen, heikoksi suostuminen, on maailman pelottavin asia. Se on sitä, vaikka uskoisi seurausten olevan pelkästään hyviä.

Heikkona voimakas
Paavali oli Claire Danes jo paljon ennen Claire Danesia. Siksi kristityt ovat aina ymmärtäneet, että kaikkein parhaimmat asiat on kätketty heikkouteen. Paavali kirjoittaa Toisessa korinttolaiskirjeessä: ”Juuri heikkona olen voimakas” (12:10). Paavali totisesti tiesi, ettei hän ollut täydellinen.

Paavali oli myös kokenut kovia. Mutta hänpä iloitsi heikkoudesta ja vastoinkäymisistä, koska tiesi niiden kautta löytävänsä todellisen voiman, voiman, jossa Jumalan voima saa paljastaa itsensä. Paavalilla riitti rohkeutta valita heikkouden tie. Siksi muistamme hänet. Osamme ei kuitenkaan ole vain muistella. Meidät on kutsuttu seuramaan Paavalia tuolla tiellä, joka on olemukseltaan myös rakkauden tie.

Pelko ja rakkaus vievät eri suuntiin
Minne heikkouden ja rakkauden tie meidät vie? Tiedä häntä, mutta joka tapauksessa täysin vastakkaiseen suuntaan kuin pelon polku. Pelon polkujen suunta on aina pois.

Pelko pistää vetäytymään, pakenemaan, kätkeytymään ja suojautumaan. Se on pelkästään luonnollista. Olemme arvokkain omaisuutemme. Tottahan siis suojelemme itseämme ja arvokkuuttamme. Emme halua altistua torjunnalle, jonka todennäköisyys vain kasvaa, jos osoitamme heikkoutta. Jos avaan itseni itsenäni ja saan vastaukseksi vain hiljaisuutta, ylimielisyyttä tai halveksuntaa, haavoja on nuoleminen pitkään.

Rakkauden suunta on pelosta poiketen aina kohti ja vastaan, kokonaan vailla muureja ja suojuksia. Se suunta on yhtä luonnollinen kuin pelko. Meihin on piirretty pyrkimys yhteyteen. Ihmisyys ei toteudu täydesti, jos emme ole yhdessä, jos emme luo ja ylläpidä persoonasuhteita.

Kaikkein luonnollisin asia persoonallisen yhteyden pitäisi olla kristitylle. Jumala on kutsunut meidät yhteisyyteen kanssaan. Hän on tullut luoksemme koko matkan, jotta voisimme olla yhdessä hänen kanssaan. Identiteettimme on tuo suhde, ja siksi yhteyden etsimisen tulee määrittää myös suhtautumistamme toisiin ihmisiin. Tässä esikuvamme ei ole Claire Danes tai edes Paavali, vaan Jeesus Kristus.

Jeesus valitsi poikkeuksetta rakkauden tien, ei pelon polkua. Hän ei vetäytynyt, paennut tai kätkeytynyt. Hän kulki kohti ja vastaan suojuksitta. Se johti rakkauden riskien totaaliseen toteutumiseen ja äärimmäiseen heikkouden paljastumiseen, ristille ja kuolemaan. Paavali kirjoittaa: ”Hän oli heikko, kun hänet ristiinnaulittiin, mutta Jumalan voimasta hän elää” (2. Kor. 13:4). Äärimmäisen heikkouden paljastuminen päästi äärimmäisen rakkauden luoksemme. Me olemme Jumalan kanssa, koska Kristus valitsi heikkouden paljastavan rakkauden.

Miksi pelkään?
Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä kirjoitetaan: ”Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa” (4:16-18).

Ilmiselvästi en ole tullut täydelliseksi rakkaudessa. Pelkään liian monia asioita. Pysyttelen mukavuusalueella aivan yhtä mieluusti kuin käytän aikaa niiden asioiden tekemiseen, jotka koen hallitsevani. Jos en taida jotakin asiaa mielestäni riittävän hyvin, jätän sen kokonaan väliin.

Henkilökohtainen määritelmäni kielimuurille on muuri, jonka rakennan itseni ja muiden väliin vain siksi, että kaikki eivät osaa suomea, enkä minä toisaalta useinkaan halua käyttää heikohkoa kielitaitoani. Kuulostaisin vain niin paljon vajavaisemmalta kuin äidinkielelläni, mikä on totinen tosi. Aivan toinen kysymys kuitenkin on, miksi näen asian ongelmana. Heikointa heikkoutta on, ettei ole valmis olemaan heikko edes luodakseen yhteyden. Kenelle minä kilpeäni kiillotan, jos annan kiillotuksen estää kenenkään minua ylipäänsä näkemästä?

Minua ja kaltaisiani pelkureita lohduttanee se, että Jeesuskin pelkäsi. Getsemanessa hän oli kauhuissaan. Mutta pelko ei ole pakottava voima. Se voi olla vahva ja viiltävä vastatuuli. Vastatuulesta huolimatta voi kuitenkin kieltäytyä vaihtamasta suuntaa. Vaikka pelkään, en sittenkään vetäydy, pakene ja suojaudu. En valitse pelon polkua, vaan kuljen kohti. Tunne ei tee päätöksiä. Jeesus teki, Paavali teki, Claire Danes tekee. Sinä teet. Vaikka me kaikki pelkäämme.

Rakkaus vaatii aikaa
Tosiasia on, että teen liian usein vääriä päätöksiä. En ole Jeesus, en Paavali, enkä edes Claire Danes. En ole suuri sielu, vaan tavallinen Maija. Onko pelini siis menetetty?

Ei. Rakkaus on siitä kiitollinen laji, että sitä pelataan vähintään kahden hengen joukkueena. Aikaakin on loppuelämä. Ei tarvitse olla suvereeni tai edes keskinkertainen tänään, treenejä tulee vielä. Ja jos rohkeuteni ei juuri nyt riitä heikkouteni näyttämiseen, jos en pääse vaihtopenkkiä pidemmälle, joku minua lahjakkaampi heikkoilija tulee kenties luokseni, saapuu olemaan kanssani. Jos hän on heikko, minunkin on helpompi olla keskeneräinen. Jos hän ottaa heikkoudestani arvostavan ja hyväksyvän kopin, kuinka paljon helpompi minun on olla heikko myös muissa ihmissuhteissani.

Toisinaan käy niin, että koko joukkue sakkaa. Kenelläkään ei ole hyvä päivä. Minä en liiku minnekään, muttei kukaan myöskään tule luokseni. Olemme yhtä suurta surkeiden, pallonsa hukanneiden pelkureiden puulaakia. Silloin on erityisen lohdullista muistaa, että meillä on valmentaja, joka tulee meitä kohti, aivan jokaista ja samanaikaisesti. Hän ei pelkää näyttää heikkouttaan. Hän ei pelkää meidän heikkouttamme.

Jeesus tekisi puolestamme mitä vain, on jo tehnytkin. Hän kuoli, jotta saisimme elää ja elämän saatuamme rakastaa. Eikä hän ole lähdössä minnekään, sillä hänen rakkautensa on sitä täydellistä lajia, jossa ei pelkoa ole, eikä siksi minkäänlaista polkua pois. Ei edes – tai etenkään – hätäpoistumistietä.