Paavali kantoi huolta ahdingon keskellä ja Jeesuksen paluun odotuksessa elävistä tessalonikalaisista

Otsikon kehotus löytyy Ensimmäisestä tessalonikalaiskirjeestä. Kirje syntyi melko pian sen jälkeen, kun Paavali oli yhdessä Silaksen kanssa julistanut evankeliumia kaupungissa, josta he joutuivat lähtemään juutalaisten kiihkeän vastustuksen vuoksi. Monet olivat niittäin tulleet Tessalonikassa uskoon miesten työn seurauksena.

Apostolien teoissa (17:4) mainitaan, että uskoon tulleisiin lukeutui muutamia juutalaisia, suuri joukko jumalaapelkääviä kreikkalaisia ja useita ylhäisiä naisia. Uskovia oli siis kylliksi, jotta seurakunta voitiin perustaa Paavalin ja Silaksen ehkä vain joitakin viikkoja kestäneen vierailun perusteella. Uskoon tulleet auttoivat lopulta Paavalin ja Silaksen pakenemaan yötä myöten Tessalonikasta. Miesten seuraava kohde oli Ateena.

Huoli uskoon tulleista

Kokosydämisenä Jumalan palvelijana Paavali jäi kantamaan huolta Tessalonikassa uskoon tulleista; hehän olivat vasta hyvin nuoria uskossaan. Toisaalla hän mainitsee kantavansa sydämessään koko ajan ”huolta kaikista seurakunnista” (2. Kor. 11:28).

Tätä huolta purkaakseen Paavali oli lähettänyt Ateenasta Tessalonikaan Timoteuksen, joka sieltä takaisin palattuaan toi rohkaisevia tietoja uskovien tilasta. Uutinen oli hyvä ja rauhoittava, muttei yksin riittänyt tyydyttämään Paavalin sydäntä. Hän kirjoitti Tessalonikan kristityille vielä kaksi meillekin säilynyttä kirjettä, joissa opetti heille lisää Jeesuksen seuraamisesta.

Heti ensimmäisen kirjeensä alussa Paavali osoittaa tuntevansa tarkkaan tilanteen, jossa tessalonikalaiset heidän kaupungissa vieraillessaan elivät. Hän mainitsee, että he olivat ”ankaran ahdingon keskellä ottaneet sanan vastaan iloiten” (1:6). Toisessa luvussa Paavali kirjoittaa heidän kärsineen omien maanmiestensä taholta vainoa, kuten juutalaiset uskovat omilta maanmiehiltään (2:14-16).

Ei siis ollutkaan mikään ihme, että Paavali oli tessalonikalaisista huolissaan. Heidän uskonelämänsä alku ei ollut vain sisäistä iloa ja rauhaa, vaan taistelua ja ahdistusta ulkoisten olosuhteiden vuoksi.

Paavali oli rohkaisija

Juuri tätä vallitsevaa taustaa vasten nousevat erityisen vaikuttavina tekstistä esiin viidennen luvun sanat: ”Rohkaiskaa ja rakentakaa toinen toistanne.” Ne päättävät kirjeessä jakson, jonka puitteissa Paavali on puuttunut yhteen tiettyyn asiaan, josta tessalonikalaiset olivat ilmeisesti jotakin jo kuulleet. Paavali kuitenkin halusi vielä selventää sitä. Kyse oli Jeesuksen takaisin tulosta, ”Herran tulemuksesta”.

Se, että rohkaisun sanat on liitetty juuri tällaiseen yhteyteen, tekee niistä myös mielenkiintoisia.  Uskovia on aina kiinnostanut Jeesuksen toinen tulemus. Tähän odotukseen Paavali antaa neuvoksi, että tessalonikalaiset rohkaisisivat ja rakentaisivat toinen toistaan. Hän ohjasi heidät kiinnittämään huomion, ei vain siihen, miten kaikki tulisi tapahtumaan, vaan heidän uskon elämäänsä Jeesuksen paluuta odotettaessa. Se oli valtavan hyvä neuvo! Ja jos se oli tarpeellinen ensimmäisen vuosisadan uskoville, se on sitä Jumalan omille kaikkina aikoina.

Tosiasia on, että me elämme paljon lähempänä Jeesuksen takaisintuloa kuin tessalonikalaiset. Juuri vaikeina aikoina, jotka Jeesuksen paluuta Raamatun mukaan edeltävät, tarpeemme on antaa ja saada rohkaisua, jotta jaksamme. Näin pysymme uskossa vaikeuksista huolimatta.

Ahdingon keskellä

Itse asiassa Paavali korostaa tessalonikalaisille täsmälleen samoja asioita kuin Jeesus aikanaan opetuslapsilleen hänen kertoessaan näille takaisintuloansa edeltävistä merkeistä: ”Kun nuo tapahtumat alkavat, rohkaiskaa mielenne ja nostakaa päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne on lähellä” (Luuk. 21:28).

Miksi jo tessalonikalaiset, ensimmäisen vuosisadan kristityt, odottivat Jeesusta? Heidän odotuksensa on täysin ymmärrettävää, sillä heitä vainottiin. He elivät ”ankaran ahdingon keskellä”.

Elämä Rooman vallan alla ei ollut helppoa. Syntielämä rehotti. Tessalonikan kristittyjä ympäröi Jumalaa tuntematon maailma. Kristinusko oli vasta muutaman vuosikymmenen ikäinen ja sitä vastaan taistelivat niin pakanat kuin juutalaisetkin. Suurimmalle osalle ihmisistä kristinusko oli täysin tuntematon. Pakanoilla oli jo omat jumalansa, eivätkä he kokeneet tarvitsevansa uutta jumalaa. Juutalaiset taas pitivät tiukasti kiinni omasta uskostaan ja kiivailivat Mooseksen lain puolesta. Heidän mielestään uusi liike piti saada peratuksi pois nopeasti, jottei se ehtisi levitä laajemmalti.

Vainon uskottiin olevan tehokas keino uutta oppia vastaan. Niinpä seurakuntia vainottiin ja Paavalikin joutui uskoon tultuaan kokemaan vainoa elämänsä loppuun asti. Hän oli oman aikansa menestyksekkäin julistaja. Paavali ei kuitenkaan välittänyt siitä, mitä hänelle itselleen tapahtui. Jeesuksen tuntemisen rinnalla hän piti kaiken muun roskana (Fil. 3:8). Hän halusi elää niin, että täyttäisi Jumalalta saamansa tehtävän, evankeliumin julistamisen pakanoille.

Entä me?

Paavalin sanat toinen toisemme rohkaisemisesta kuuluvat kaikille Jeesuksen seuraajille. Ne eivät ole vain hänen sanojaan, vaan Jumalan sanaa, joka on tärkeää kaikkina aikoina. Toki meidän tilanteemme on hyvin erilainen kuin tessalonikalaisten. Me emme kärsi vainoa ja ahdistusta yhteiskuntamme taholta. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö meidänkin elämässämme olisi vaikeuksia ja ahdistusta. Se on aina ihmisen osa, emmekä ole poikkeus. Jokaisella on oma tarinansa koskien sitä, miksi elämä uskovanakin tuntuu usein niin vaikealta ja ahdistavalta. Se voi rasittaa ja painaa mielemme alas.

Toisin kuin tessalonikalaiset, elämme maailmassa, joka on kyllä kuullut Jumalasta, mutta siitä huolimatta pitkälti kääntänyt selkänsä hänelle. Pahoinvointia on Suomessakin niin paljon, etten oikein tiedä, mitä ajatella siitä, että olisimme kyselyjen mukaan maailman onnellisin kansa. Kiusaaminen on yleistä kouluissa, työpaikoilla, jopa kodeissa. Eikä tässä kaikki, elämme lisäksi yhteiskunnassa, jossa jokaisen pitäisi menestyä. Paineet tähän taitavat alkaa jo päiväkodista. Viimeistään koulussa pitäisi saada hyviä arvosanoja, jotta pääsisi aikanaan opiskelemaan. Opinnoissa pitää edetä hyvin, jotta saisi niiden päätyttyä hyvän työpaikan. Työssäkin on monenlaisia paineita.

Uskovaisina emme ole näiden ongelmien suhteen immuuneja. Oman onnen yksinomaista tavoittelemista ja itsensä toteuttamista toitottava aikamme tartuttaa meihinkin nuo tarpeet. Jumalan tie on kuitenkin toisenlainen. Siksi Paavalin kehotus on ajankohtainen myös meille. Meidän tulee nähdä lähellämme olevat ihmiset, myös ne uskovat, jotka tarvitsevat rohkaisua. Kun teemme näin, Raamatun mukaan valintaamme sisältyy aina siunaus, sillä ”antaessaan saa”. Kenties läheisellämme on vielä vaikeampaa kuin meillä, ja vaikka ei olisikaan, häntä rohkaisemalla tulemme itsekin rohkaistuiksi.

Rohkaiseminen voi tapahtua monin eri tavoin. Pääasia on, että pidämme huolta toinen toisistamme siten, että rohkaisemme toisiamme sitä enemmän mitä lähempänä näemme Herran päivän olevan (Hepr. 10:24-25).