Huoneessa on syvennytty keskusteluihin. Kukaan ei käänny katsomaan. Seisot hetken ovensuussa. Lähdet.

Huoneessa on syvennytty keskusteluihin, mutta sisään astuessasi useat kääntyvät. Joku nousee, tarttuu käteesi, kertoo nimensä, kuuntelee sinun nimesi ja viittoo istumaan tyhjälle tuolille. Joku taputtaa tuolia kertoakseen, että tämä todella on nyt juuri sinun paikkasi. Siltä alkaa myös tuntua.

Osattomuus on sitä, ettei ole osaa, paikkaa ja olemassaoloa, joka syntyy toisen ihmisen pysähtyessä kohdalle. Osallisuus tarkoittaa, että on osa, paikka ja olemassaolo, toisen silmät ja korvat minuun kohdistettuna, käden puristava ote kädessäni.

Ilman osallisuutta kukaan ei kuulu mihinkään yhteisöön. Ilman yhteisöä ei ole seurakuntaa.

Kristityn perustavin osallisuus on osa Kristuksen tuomassa pelastuksessa. Tästä juontaa osallisuus Kristuksen ruumiiseen. Jos seurakunta on valmis ottamaan osakseen tekojen sijaan vain puheissa, se on torsoksi tuomittu.

Kannattanemme kaikki osallisuuden vaalimisen ja lisäämisen asiaa. Mutta teemmekö sitä? Elämmekö passiivissa, jossa kehitetään, muistetaan ja toimitaan. Kaikki kehitys, muistaminen ja toiminta kun lähtee kuitenkin yksikön ensimmäisestä persoonasta: Toiminko minä? Muistanko minä? Kehitynkö minä?

Osallisuuden vahvistamisen ensimmäinen askel otetaan kirkon kynnyksellä. Miten kirkkoon astuva vastaanotetaan? Tervehditäänkö? Ohjataanko ensikertalainen istumaan? Esittelevätkö puhujat itsensä, vai olettavatko, että kaikkihan minut tuntevat? Huolehditaanko, että kutsu kirkkokahveille tullaan esittämään tarvittaessa henkilökohtaisesti? Tuleeko joku istumaan ensikertalaisen tai oudommaksi jääneen pöytään, virittelemään keskustelua, joka on alkuun kankeaa ja työlästä?

Osallisuus ei tyhjene vielä siihenkään, että on paikka huomion ja hyväksynnän kohteena. Se sisältää mahdollisuuden päättää ja toimia. Onko äänelläni merkitystä? Löytyykö kykyjäni ja kiinnostustani vastaava palvelutehtävä?

Tältäkin osin osallisuus on seurakunnissa haastettuna. Vaikkapa ikä ja sukupuoli voivat vaikuttaa väärällä tavalla siihen, kuka saa virallisen tai epävirallisen päätäntävallan, millaisia tehtäviä tarjotaan tai missä asioissa kannustetaan.

Vähiten ymmärretty osattomuuden tuottaja saattaa olla temperamentti. Voimakkaat ja itsevarmat ottavat paikkansa ja huomionsa, sanovat asiansa ja tarttuvat toimeen ongelmitta. Vetäytyvät, hiljaiset ja epävarmat kaipaavat vahvemmin kannustusta ja tukea, joita seurakunnissakaan ei välttämättä saa.

Osallisuuden vahvistamisessa terävin kompastuskivi on kuvitelma itsestä kaiken mittarina; mitä itse tarvitsen ja mihin pystyn, on yhtä tarpeen, mahdollista ja helppoa toisille. Kuva monijäsenisestä ruumiista muuntuu näin luonnottomaksi, toimimattomaksi kymmenen käden, kahdenkymmenen suun ja viidentoista silmän kokonaisuudeksi vailla muita jäseniä.

Jäsenillä on seurakuntaruumiissa eri tehtävät, mutta myös eri tarpeet. Joidenkin jäsenten lahja ja tehtävä on tunnistaa toisten kykyjä ja tarpeita, ja saattaa ne kohtaamaan. Nämä seurakunnan silmät ja korvat – edustivatpa mitä ikä-, sukupuoli- tai temperamenttiryhmää hyvänsä – ansaitsisivat paljon tilaa vaikuttaa. Osallisuuden kehittäminen vaatii osaamista.

Rakettifysiikkaa se ei silti ole, vaan pikemmin seurakuntaruumiin fysioterapiaa. Siinä edistetään jäsenten hyvää yhteistoimintaa täyttämällä niiden vaihtelevia fyysisiä, psyykkisiä, sosiaalisia ja hengellisiä tarpeita. Näin jäsenillä on mahdollisuus toimia ilman usein varsin helposti ratkaistavissa olevia rajoitteita, oman persoonansa mukaisesti, yhden Kristuksen ruumiin hyväksi.