Jos ei ole mukana juuri millään sosiaalisen median alustalla, ei ole tarvetta kuvata itseään. Peili riittää. Muiden tekemisiä ja epäsosiaalista mediaa seuraamalla olen kuitenkin havainnut, että selfie otetaan herkimmin ikuistamisen arvoisessa tilanteessa, ei normimaanantaina. Valo välähtää, kun itseään kuvaava näyttää mielestään kuvaukselliselta. Muutamista räpsäisyistä valikoidaan lopuksi se, jossa kuvauksellisuus on kehittyneintä, mitä se kenellekin tarkoittaa. Hommaforumilla aktiiviselle Masalle varmaan eri asiaa kuin ekomuodista bloggaavalle Meiralle.

Naamavärkin sijasta somevälttelijän tulee otettua selfieitä sielustaan. Niin kaikki muutkin tekevät. Joku kuva jokaisella on siitä, millainen tyyppi sitä sielullisilta ominaisuuksiltaan on. Kristityn kuva saattaisi koskea sitä, kuinka kauas on kasvunsa tiellä kirinyt.

Omat sielun selfieni tapaavat olla samaa tyyppiä kuin ne kännykällä kurotellut. Toisinaan käy nimittäin niin, että onnistun kokonaisen tunnin, puolipäiväisen, tai peräti koko vuorokauden, olemaan sielullisesti mukiinmenevä yksilö. Olen positiivinen, huomioin toiset, puhun kauniisti ja kannustavasti, rukoilen läheisten ja ei-niin-läheisten puolesta töihin ajellessa, teen työt erityisen hyvin, puutun pedagogisesti viisaasti oppilaitten hölmöilyyn. Säteilen ympärilleni kaikkea sitä, mitä minusta parhaimmillaan voi esiin tulla.

Tuolloin selfiekeppini löytyy hämmästyttävän nopeasti ja läheltä. Kas tässä se jo olikin, klik klik klik. Sisäinen luuri laulaa. Muodostan itsestäni kuvan, joka jää sisimpäni verkkokalvoille lähtiessäni kohti niitä tunteja ja päiviä, joina mikään ei mene niin kuin pitäisi. Paapatan ensin tyttäreni perässä: ”Älä, älä, älä! Mitä, mitä, mitä! Ei, ei, ei!” #jaadijaadijaa. Siirryn paapattamaan mieheni perässä: ”Miksi aina?! Voisitko vihdoinkin?! Etkö ymmärrä?!” #jaadijaadijaadijaa. Työpaikallakaan en viitsi olla kiva, möllötän. Seurakunnassa en kuuntele tasan kenenkään jorinoita. Omat juttuni ovat aina pelkkää asiaa. Lisäksi arvostelen jokaista vastaan tulevaa. Jos en muusta, niin siitä, että tulevat vastaan niin tilaanivievästi. Huh, pienen sydämeni ohi mahtuisi tosiasiassa täysikasvuinen elefanttikin, vaikka sitten lentokoneen keskikäytävällä.

Kuuluuko näinä pikkumaisina päivinäkin klik? Ei. Minussa on valuvika, joka saattaa olla yleinen, mutta lähinnä kärsin omastani. Huonoimpina hetkinäni selfiekeppi on siellä jossain ja luuri loitolla. Uskon vilpittömän vakaasti edelleenkin olevani mitä miellyttävin tyyppi.

Kuulostaako tutulta? Toisaalta meissä lienee niitäkin, joiden ongelma on päinvastainen. Silloinkaan, kun olisi perusteltua syytä varovasti häntäänsä nostaa – Jumalaa kasvustaan kiittäen – ei tapahdu mitään. Sisäisten silmien verkkokalvoille on jämähtänyt kuva huonoimmasta kuviteltavissa olevasta minän versiosta, vaikka se on totta vain korkeintaan kerran vuodessa.

Meillä molemmilla on vakava ongelma.

Onneksi Jumala on ratkaisukeskeinen. Apu on olemassa, vääristyvätpä kuvamme suuntaan tai toiseen. Rehellinen sielun selfie otetaan näin:

1. Kamera käteen, kun olet porautunut pohjalle. Suostu ottamaan opiksi, kuten tuhlaajapoika. Hän oli ensin törkimys. Kun kaikkien mielet oli pahoitettu, rahat tuhlattu ja nälkä kurni vatsassa, ei ollut enää ketään, jota olisi voinut ongelmistaan syyttää. Siis ketään muuta. Ja niin poika ”meni itseensä” (Luuk. 15:17).

Eikö selfiessä ole kyse juuri tästä? Sitä ottaa kepin tai venytetyn käsivarren verran etäisyyttä itseensä, ikään kuin saapuu itseensä ulkopuolelta. Katsoo peiliin, suostuu näkemään, mitä muut näkevät. Ei näekään sitä, mitä haluaisi nähdä. Ainoa ongelma metodissa on, että harva etsii vaikeuksia vapaaehtoisesti. Kokemuksesta voin kuitenkin kertoa, että solmuun vääristynyt sielun selfie kyllä kiristää tilanteet ihan itsestään. Älä huoli.

2. Käytä toisia selfiekeppinäsi, kiitoksen kera. Kepitys on hyvästä. Onneksi on niin syvästi rakastavia ihmisiä, että he sanovat huomionsa suoraan, vaikka se on epämiellyttävää ja epäkiitollista. Suoraan sanominen on taitolaji ja samalla valtava riksi. Tämän riskin otti muun muassa tuhlaajapojan isä, joka rauhallisesti ja arvostavasti ripusteli tuhlarin pahastuneelle velipojalle asioita mittasuhteisiinsa.

Tarina ei kerro, miten velipoika tilanteen otti. Itse saatan hermostua ja heittää selfiekepin nurkkaan (kuvaannollisesti) vängäten samalla, että sinäkin teit niin ja näin. Aivan kuin omaa törkyäni vähentäisi toisen törky. Koko homman voi torjua silläkin verukkeella, että keppi on vain kateellinen. Päinvastaisen ongelman kanssa kamppaileva saattaa epäillä kepin kehuvan mielistelläkseen. Jos rauhoituttuani kuitenkin mietin hetken, mitä juuri itsestäni kuulin, voivat selfieharhani pienetä tai hävitä. Eniten se on oma etuni.

3. Kuvaa Raamatulla. Uuden testamentin kirjeissä kerrotaan varsin selväsanaisesti, mitkä ovat kristityn lahjaksi saaman ”uuden elämän” arvot ja ihanteet. Roomalaiskirjeen luku 12 on ollut itselleni hyödyllinen. Sitä lukiessa pohdin, josko olen ollut kohtuullinen, palvellut oikealla paikalla, rakastanut riittävästi, pitänyt hyvästä kiinni pahaan takertumisen sijaan, ollut lämmin, kunnioittava, innokas, toivova, iloitseva, kestävä, auttava, vieraanvarainen, aktiivisesti anteeksiantava, empaattinen ja
nöyrä. Asuuko minussa rauha ja voitanko pahan hyvällä? Jos vastaus on rehellinen, ruksia ei ilmesty lähimainkaan joka ruutuun. Mutta ei niinkään voi olla – rehellisesti ottaen – ettei yhtäkään ruksia löydy.

Rehellinen selfienottaja tuntee puutteensa ja vahvuutensa. Senkin hän tietää, ettei sielun selfie ole väline Jumalalle kelpaamiseen. Jokainen Kristukseen ripustautunut kelpaa. Piste. Selfie on väline onnellisempaan ja onnellistavaan elämään. Kaikki elämäntaitotietouden toimiviksi havaitut perusasiat löytyvät Raamatusta, tietenkin. Kuka tuntee luomuksensa paremmin kuin tekijä? Rehellisten sielun selfieiden valaisemalla tiellä vaatimaton selfhelp yhdistyy Jumalan suunnattomaan armoon. Kasvun voima ja suunta tulee häneltä. Oma vaatimaton osani on suostuminen. Kyllä, klik kuulukoon kaikenlaisina päivinä.

Maija Latvala