-

|

Sopivan lempeää valoa

Katri Liukko

Valo. Tuntuupa oudolta kirjoittaa siitä nyt, kun on jo tovi elelty vuoden pimeintä aikaa. Vaan niinhän sanotaan, että pimeässä pienikin tuikku loistaa kirkkaimmin. Ehkä juuri pimeimpään aikaan nämä pienet tuikut nousevat varovasti esiin.

Usein pimeimpiä kuukausia pidetään kaikista masentavimpina, vaikka yleisesti onkin tiedossa, että itsemurhia tehdään eniten keväisin. Silloin masentunut mieli ei kestä valon määrää ja siitä seuraavaa ihmisten iloisuutta. Valo paljastaa oman ilon puutteen, heikkoudet ja kivun. Pimeyteen on helpompi sukeltaa ja unohtua, vaipua sääliin ja synkkyyteen, kun ympäröivä maailma on samaa sävyä oman olon kanssa. Millaista valoa tällaiseen elämään pitäisi loistaa? Miten sinne on tullut niin pimeää?

Toisia valo voi tietenkin myös ilahduttaa. Pienikin valonpilkahdus mielessä voi sytyttää toivon tai uskon parempaan tulevaan. Vähän niin kuin silloin kun ensilumi saapuu. Tai silloin kun talven jälkeen ensimmäisen kerran tajuaa, että päivät on pidentyneet. Herää ajatus keväästä, uudesta valosta. Joka vuosi se tuntuu yhtä ihmeelliseltä.

Oikeastaanhan sanovat, ettei pimeyttä olekaan, on vain valon puutetta. Jos maailma tai mieli tuntuu pimeältä, voisiko sille antaa valohoitoa? Ja mistähän sitä valoa sitten löytäisi?

Te olette maailman valo, ohjeisti Jeesus, mutta ei suinkaan sitä kirkkautta omasta itsestä tarvitse ammentaa? Joskus peiliin katsoessa käy mielessä, että minkähänlainen valo minusta oikein loistaa. Loistaako ollenkaan? Jos maailman valona oleminen on kaltaisteni vastuulla, on valaistus maailmassamme kovin himmeä. Ja moni valo palaa loppuun, kun yrittää olla liian kirkas. Tai joku toinen tukahduttaa sen.

Ehkä asia kuitenkin on niin kuin on luvattu, että anova saa ja etsivä löytää. Ja kun etsinnöissään ennättää sinne, mistä kaikki kirkkaus ja valo on peräisin, saa siitä osan itselleenkin. Valo pieni mulla on, se loistaa niin kirkkaasti, niin kuin laulussakin sanotaan.

Ja joskus pieni valo onkin juuri se sopiva määrä. Ehkä aina ei tarvitsekaan kulkea taivaallisena led-lamppuna häikäisemässä kanssakulkijoita ja osoittamassa heidän rikkeensä. Sellainen loiste ei aina valaise tietä kovin pitkälle. Ehkä riittämiin onkin toisinaan se, että kulkee armollisen valon lailla, pienenä tuikkuna, ja hohtaa muiden arkeen lempeyttä ja lämpöä. Luulen, että sellaiselle hiljaiselle, rinnalla kulkevalle valolle olisi pimeydessä kysyntää.