Sirkku Pöyry, toim. Lari Kemiläinen

Tamperelainen Sirkku Pöyry on neljän lapsen isoäiti ja paikallisen baptistiseurakunnan aktiivijäsen, jonka sydämellä ovat erityisesti evankelionti ja rukous. Hän ei kuitenkaan ole kasvanut uskoon suoraan lapsenuskosta käsin, vaan kokee tarvinneensa selkeän kääntymiskokemuksen, pois entisestä ja kohti uutta elämää.

Kutsu kertautui

Sirkku muistaa elämässään olleen ainakin kaksi selkeätä aikaa ennen hänen uskoontuloaan, jolloin Jumala erityisesti veti häntä puoleensa.

– Ensimmäinen oli silloin, kun 18-vuotiaana olin Tampereen Joulumerkkikodissa harjoittelijana ja siellä eräs uskovainen tyttö kertoi minulle uskostaan. Silloin olisi ollut helppoa tulla uskoon, niin rakkaasti Herra veti puoleensa. Toinen kerta oli esikoisemme syntymän jälkeen vuonna 1973, jolloin olin masentunut ja herkällä mielellä.

– Pikkuhiljaa mielialani kuitenkin koheni ja taivasasiat jäivät taka-alalle. Voi kunpa silloin olisin vastannut Jumalan kutsuun, kuinka monesta pahasta olisin säästynyt! Annoin molempien etsikkoaikojeni mennä ohitse ja kovetin mieleni, Sirkku kertoo.

Vasemmistoaatteesta tuli elämän arvopohja

Sirkuun elämään tuli aika, jolloin hän ei enää Jumalaa ajatellutkaan, vaan muuttui vähä vähältä kyyniseksi, alkaen kyseenalaistaa kodin perintönä saamiaan arvoja. Niihin kuuluivat mm. koti, uskonto ja isänmaa.

– 70-luvulla yhteiskunnallinen aktiivisuus oli merkittävää ja silloin monien meidän nuorten aikuisten mielestä vasemmistoaate oli ainoa oikeudenmukainen vaihtoehto. Uskottiin lujasti, että ihminen voi kehittyä paremmaksi, Jumalaa ei siihen tarvita.

– Äitini kovasti ihmetteli ja suri sitä, että en opettanut lapsillemme edes iltarukousta. Sanoin, että en voi opettaa lapsille sellaista mihin en itse usko. Onneksi Jumala armossaan päätti vielä vetää minua puoleensa, mutta tällä kertaa se ei ollutkaan enää niin helppoa enkä sitä etsikkoajaksi edes tiedostanut.

Vapaa elämäntyyli ei vapauttanut

– Kävimme mieheni kanssa aina silloin tällöin juhlimassa, kun saimme lapset isovanhempien hoitoon. Joskus menimme vuoron perään omien kavereidemme kanssa, etsimme vapauden tunnetta vääristä asioista, kertoo Sirkku.

– Tämä alkoi ahdistaa minua pikkuhiljaa ja näin jälkeenpäin ajattelen, että synnin taakka alkoi painaa. Aloin ajatella, että Jumala rankaisee minua ja lapsillemme tapahtuu jotakin pahaa, tai että minä sairastun ja kuolen ja he jäävät ilman äitiä. Tunsin suurta kuoleman pelkoa.

Sisäinen ahdistus vei Jumalan luo

Keväällä 1981 Sirkun kokema ahdistus kasvoi sietämättömäksi.

– Koin kuten psalmissa 32 sanotaan: ”Sillä yötä päivää oli Sinun kätesi raskaana minun päälläni, minun nesteeni kuivui niin kuin kesän helteessä.”

– Aloin sisäisessä tuskassani vähitellen kääntyä kohti Jumalaa, tietämättäni. Juhliminen ei enää maittanut ja kiinnostuin uskonasioista. En silti vielä osannut rukoilla, selittää Sirkku.

Tarvittiin luotettavan ihmisen apua. Eräänä iltana Sirkku soitti miehensä kehotuksesta tämän uskovaiselle Martta-tädille, joka lupasi heti ottaa hänet vastaan.

– Martta kuuli äänestäni, että minulla oli todellinen hätä. Hän selvitti minulle, mitä tarkoittaa kun ihminen tulee uskoon, ja mikä osuus Jeesuksella on tässä tapahtumassa. Vaikka kasvoin kristityssä maassa, en tiennyt edes sitä, että vain Jeesuksen sovitustyön tähden me voimme saada syntimme anteeksi, Sirkku päivittelee.

– Siinä me sitten polvistuimme Martan kamarin lattialle rukoukseen. En vielä silloin kokenut uudestisyntymää, mutta siitä muutaman päivän päästä, pääsiäislauantaina vuonna 1981 sain ottaa Jeesuksen sovitustyön vastaan omalla kohdallani. Tampereen Baptistikirkon etupenkissä minulle julistettiin synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja maahan vuotaneessa veressä.

– Huikaisevana muistan kokeneeni psalmin 40 sanat omassa elämässäni: ”Ja Hän nosti minut ylös turmion kuopasta, lokaisesta liejusta, ja asetti minun jalkani kalliolle, Hän vahvisti minun askeleeni.”

Anopin ja serkun esirukoukset kuultiin

– Uskon esirukouksen voimaan, sillä noin vuoden sisällä äitini, sisareni, veljeni ja minä tulimme uskoon. Isäni äiti eli mamma oli eläessään meidän esirukoilijamme. Hänen kuoltuaan tuli serkkumme uskoon, ja hän jatkoi mamman esirukousta meidän puolestamme. Uskon että muitakin esirukoilijoita on ollut, jo perille päässyt Pöyryn Martta ainakin. Kiitos Jumalalle näistä uskollisista, huokaisee Sirkku Pöyry iloisena.

Lukijoillemme Sirkku tahtoo jättää pyhäkoulun tapaan muistojakeen:  “Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi”. Apt.16:31.