PÄIN BRINKKALAA   Entisen päätoimittajan juttuja, jotka joidenkin mielestä menevät ihan päin prinkkalaa, vaikka asia Raamatun pohjalta saattaakin olla toisin.

 Tapio Lohikko

Lehtemme perustettiin vuonna 1896. Se oli merkittävä vuosi, sillä silloin julkaistiin Theodor Herzlin kirja Juutalaisvaltio ja Ateenassa pidettiin ensimmäiset nykyaikaiset olympialaiset.

Varmaan silloin muutakin merkityksellistä tapahtui, mutta meille on oleellista se, että tuon vuoden kulttuuriteon johdosta lehtemme täyttää nyt 120 vuotta. Se on niin paljon, että siinä ajassa maailma on ehtinyt mullistua moneen kertaan. Se on katsottu ihmisen saavutettavissa olevaksi eliniäksi optimaalisessa tilanteessa (vrt. olkoon hänen aikansa sata kaksikymmentä vuotta). Se on pienelle kirkkokunnalle kunnioitettava saavutus, sillä tuon ajan kuluessa idea hengellisen lehden – kuten muidenkin lehtien – tekemisestä on kokenut monta muutosta.

Alussa tärkeintä totuus

Totuus toki tulee pitää arvossa aina, mutta alussa se oikein korostui. Sitä julistaa lehdelle annettu Totuuden Kaiku –nimikin. Ensimmäisenä vapaakristillisenä liikkeenä Suomeen saapunut baptismi oli saanut tottua vastustukseen ja taisteluihin. Sille oli siten muodostunut jonkinlainen ”totuuden puolesta valhetta vastaan” –mentaliteetti. Kansamme ei ollut osoittanut ymmärtämystä ”kastureita” kohtaan, eikä kansankirkkommekaan ollut toivottanut uutta kristitulokasta sydämellisesti tervetulleeksi. Mutta periksi ei annettu. Potut maksettiin sujuvasti pottuina, sen näkee vanhojen lehtien kirjoituksista.

Painettu sana saapuikin sopivasti paikalle vahvistamaan puhutun sanan tehoa. Toisaalta totuuden sanalla varjeltiin ”leirin ulkopuolelle” menneiden uskoa, toisaalta ”maailman leirissä” edelleen majailevien saavuttaminen tehostui kun totuuden sanaa saatiin tungetuksi sinnekin, mihin puhujat eivät päässeet menemään. Todellakin ”tungetuksi”, sillä totuus kaiutettiin anteeksipyytelemättä ja kompromisseja tekemättä minne vain se mahdollista oli. – Kompromissit eivät todellakaan tulleet kysymykseen, sillä silloin totuuskaan ei enää olisi ollut totuus. Siinä tapauksessahan lehden olisi pitänyt muuttaa nimensäkin!

Nimi pysyi kuitenkin samana kokonaiset 65 vuotta. Sen oli keksinyt – tai paremminkin ranskankieliseltä baptistilehdeltä lainannut – lehtemme ensimmäinen toimittaja Veikko Palomaa. Hän oli puolta tusinaa kieltä puhuva lahjakkuus, joka monitaitoisena miehenä sysäsi lehtityömme alkuun. Palomaan kausi jäi lyhyeksi, sillä hänen omissa näkemyksissään alkoi ilmetä lehden edustamalle totuudelle vieraita teosofisia aineksia. Liikkeen johtajat olivat kuitenkin valveilla ja varjelivat lehden menemästä päin prinkkalaa. Totuus jatkoi kaikuaan.

Totuuden Kaiku oli pitkälti saarnaajien lehti. Se oli eräänlainen saarnapulpetin jatke. Lehden lukijakunta muodosti hajallaan asuvan seurakunnan, jota saarnaajat lehden sivuilla opettivat. Ja niin kuin aina kunnollisissa kokouksissa, saatiin toki kuulla myös todistuspuheenvuoroja. Niitä lehteen julkaistaviksi lähettivät niin vanhemmat kuin nuoremmatkin seurakuntalaiset.

Kodin lukemisto

Sotien jälkeen, erityisesti viisikymmentäluvulla, aika muuttui nopeasti. Suuret ikäluokat olivat syntyneet, maamme jälleenrakennus edistyi ripeästi, taloja rakennettiin, elintaso kohosi, koulutusta arvostettiin enenevästi… Kaikki tämä oli linjassa kodin tiedostetun aseman ja kasvavan arvostuksen kanssa. Sota kauhuineen oli opettanut kuinka tärkeä on perhe.

Yhteiskunnan ilmapiirissä tapahtunut muutos synnytti tarpeen lehtimuutokselle, joka näkyi sekä sisällössä että ulkoasussa, mutta selvimmin nimenmuutoksena. Sillä vuonna 1961 lehtemme nimeksi tuli lämpimästi Kodin Ystävä. Niin kuin alussa, niin tässäkin murroksessa lehdellä oli toimittajanaan lahjakas mies. Teuvo Aaltio on lehtemme kovin saarnaajavoittoisen päätoimittajakaartin ainoa varsinainen lehtimies – tämä mielipide on minun, joka olen itsekin yksi näistä saarnaaja–päätoimittajista. Aaltion aikana lehti otti huimia harppauksia eteenpäin, levikkikin yli kaksinkertaistui! Ja tämä kaikki vain kolmessa vuodessa, sillä lyhyeksi jäi Teuvo Aaltion toimittajakausi, kuten oli jäänyt ensimmäisenkin toimittajan ja lehden nimen keksijän.

Vaikka Kodin Ystävä –nimisenä lehdessä toteutuikin muutos totuuden pasuunana toimimisen virasta perhe – ja ylipäätään pehmeämpiä arvoja korostavaan suuntaan, meni siinä kovin kauan. Muutos varmaan näkyi muutoksentekijä Aaltion aikana, mutta jossakin vaiheessa meni peruutusvaihde päälle ja lehti palasi baptisteille luonteenomaiseksi muodostuneeseen rooliin totuuden äänenä. Lehden linjasta puhuttiin samoin vakaumuksellisin äänenpainoin kuin baptistiliikkeen linjasta yleensäkin. Se oli sitä raamatunkäännöksistä kiivailemisen aikaa.

Vielä omalla päätoimittajakaudellani (1993–1996) puututtiin ”tarvittaessa” voimakkaallakin ohjaavalla kädellä lehden sisältöön ja kehotettiin tekemään tarvittavat muutokset. Asialla olivat joskus viralliset, usein epäviralliset tahot. Kantaa otettiin, mikä sinänsä ei ole huono asia. Useimmiten vain kannanotot olivat kovin nuivia. Julkaistut jutut eivät olleet tarpeeksi mielenkiintoisia; toimituksen huolena taas oli krooninen juttupula. – Selvimmin mieleeni ovat kuitenkin jääneet puheenvuorot, joissa ilmaistiin huoli lehden lepsusta linjasta. Siihen kun saivat kirjoittaa väärät henkilöt.

Vaikka joku nyt tuhahtelee mielessään, että Lohikon Päin Brinkkalaa menee tällä kerralla ihan päin prinkkalaa, niin sanonpa kuitenkin: Aikana, jolloin Kekkonen oli kuollut ja Neuvostoliitto lakannut, oli baptistien Pravda-ajattelu vielä voimissaan! Eli vaikka meitä lähimpinä olleet autoritäärisen johtajuuden perimallit olivat sortuneet ja Yhdysvaltain Bill Clinton jo näytti mallia toisenlaisesta, demokraattisesta johtamistyylistä niin vanha kolmen k:n malli – käske, kontrolloi, korjaa – tuntui vaan turvalliselta. Kodin Ystävä oli helpoin mieltää saarnapulpetiksi ja lehden lukijat hajallaan asuvaksi seurakunnaksi, jota lehden sivuilla opetetaan. – Myönnän tosin, että läheisemmällä tavalla kuin Totuuden Kaiun aikana. Ei enää niin korkealta.

Muuttunut lehtemme

Muutos tapahtui lopultakin vasta 2000-luvulla. Mutta se olikin sitten perusteellinen, niin ulkoasun kuin sisällönkin osalta. Nyt Kodin Ystävässä on julkaistu juttuja, joilla ei olisi ollut mitään asiaa vielä 90-luvun lehtiin. Onko totuus sitten muuttunut, vai miksi niitä voidaan nyt julkaista? Olemmeko mukautuneet tämän maailmanajan mukaan, vai mitä on tapahtunut?

Lehden rooli ymmärretään eri tavalla kuin aikaisemmin. Se ei enää ole Pravda (Totuus), joka julistaa miten asiat ovat. Sellaista lehteä eivät useimmat kaipaa, koska se kommunikoi vain yhteen suuntaan, kirjoittajalta lukijalle. Kodin Ystävä ei jyrää lukijaa oikeassa olemisellaan, vaikka se oikeassakin voi olla. Se ei kuitenkaan tyylillisesti esiinny sellaisena, sillä se tietää, ettei se ole aina oikeassa. Se on joskus väärässä, sillä sen toleranssi riittää sietämään sivuillaan niin erilaisia juttuja, että kaikki niistä eivät voi olla oikeassa!

Missä sitten kulkee raja? Sitä on vaikea vetää tarkasti, mutta sellainen kyllä löytyy. Selväksi on kuitenkin käynyt, että se on aika lailla eri kohdassa kuin kaukaisten vuosikertojen rajat olivat. Silloin olisi mennyt pahasti päin prinkkalaa, jos joku olisi juttuunsa kirjoittanut niin kuin Aapo nykyään: Kaikki ajatukset ovat joko omia tai lainattuja. Vastuu on joka tapauksessa lukijalla.