Maija Latvala

Monissa seurakunnissa rukoillaan aika-ajoin uskonnonopetuksen säilyttämisen puolesta. Vapaa-ajattelijat pääsevät toisinaan televisioon kertomaan, kuinka suuri järkytys oli huomata, että kansakoulun opettaja olikin valehdellut kertoessaan Jeesuksen kävelleen veden päällä. Molemmissa puulaakeissa ollaan yhtä mieltä ainakin yhdestä asiasta: Uskonnonopetuksen on pysyttävä tiukasti siellä minne se kuuluu, syvällä koulun sisässä tai valovuosien välimatkan päässä siitä. Puulaakeja yhdistää sekin, että ehdottomuudessaan ne ovat täsmälleen yhtä väärässä. Niissä kummassakaan kun ei olla tyypillisesti juuri vaivauduttu selvittämään, mitä kouluissa nykyisin opetetaan, kun opetetaan uskontoa.

Suomalainen uskonnonopetusmalli on ainutlaatuinen maailmassa. Se perustuu negatiivisen uskonnonvapauden sijasta positiiviseen. Lapsia ja nuoria ei pyritä vapauttamaan uskonnosta, vaan heille nimenomaan turvataan vapaus uskontoonsa. Oman uskonnon mukaista uskonnonopetusta voidaan perustella uskonnonvapauden toteutumisen ohella tai sijasta myös pedagogisesti. Tutustuttuaan ensin uskontoon ilmiönä oman perinteensä sisällä lapsen ja nuoren on helpompi lähestyä ja ymmärtää muita uskontoja, nähdä yhdistäviä ja erottavia tekijöitä.

Oman uskonnon opetus ei positiiviseen uskonnonvapauteen sitoutuessaankaan kuitenkaan merkitse omaan uskontoon opettamista. Uskonnonopetus ei ole uskonnonharjoitusta, sillä siihen ei voi ketään velvoittaa – ainoastaan oikeuttaa. Uskonnonopetuksessa ei myöskään pyritä suosittelemaan oppilaille tiettyjä uskonnollisia tai opillisia vakaumuksia. Uskonnonopettaja, joka kuvittelee tehtäväkseen tai oikeudekseen evankelioida oppilaitaan, ei opetussuunnitelman ja ammattietiikan lisäksi ole kai kuullut nasaretilaisesta miehestä, joka kehotti kohtelemaan toisia tavalla, jolla itse haluaa tulla kohdelluksi. Ketäpä ei korpeisi, jos omaa koululaista ohjailtaisiin vanhempien tietämättä jonkin katsomuksen piiriin, olipa se melkein mikä hyvänsä. Oikeus ja velvollisuus katsomukselliseen kasvatukseen on ensisijassa lasten ja nuorten vanhemmilla. Näin on riippumatta siitä, kuinka kaukana totuudesta tai lähellä kadotusta he jonkun toisen mielestä sattuisivat olemaan. Koululaitos on sitoutunut lähinnä humanistisiin ja demokraattisiin arvoihin, joita pidetään suhteellisen yleisinhimillisinä. Niiden edistäminen on opettajan velvollisuus kaikkien oppiaineiden opetuksessa.

Oman uskonnon opetuksen malli on toiminut Suomessa pitkään hyvin, eikä vähiten juuri siksi, että Suomi todella on maailman luterilaisin maa. Suurimmassa osassa kouluja on riittänyt – ja riittää edelleen – että evankelis-luterilaisen uskonnonopetuksen rinnalla on tarvittaessa opetettu elämänkatsomustietoa. Suurimmissa kaupungeissa oman uskonnon opetus ja uskomattoman rahanmenon lopetus on kuitenkin koettu mahdottomaksi yhtälöksi. Jo kolme kaupungin alueella asuvaa tiettyä uskontoa tai tunnustuskuntaa edustavaa opiskelijaa voi vaatia oman uskontonsa mukaista opetusta. Muutaman oppilaan organisoiminen samaan paikkaan nauttimaan oikeuksistaan on kallista ja pätevien opettajien löytäminen usein vaikeaa. Uskonnonopettajiksi pätevöitymättömien uskontojen edustajien antama uskonnonopetus on suuressa vaarassa lipsahtaa nimenomaan uskontoon opetukseksi.

Eikö olisi yksinkertaisinta laittaa kaikki oppilaat samaan opetusryhmään saamaan valtauskonnon mukaista uskonnonopetusta? Maassa maan tavalla. Seurakunnissa voitaisiin huokaista helpotuksesta. Ongelmana olisi vain määritellä, että mikä nyt sitten lopulta on valtauskonto. Maassamme on lähiöitä, joissa ollaan jo vähintäänkin hyvin lähellä tilannetta, jossa valtauskonto on kristinuskon sijasta islam. Alkaako periaatteen soveltaminen tällöin tökkiä? Lähes kaikilla muilla alueilla tosiasiallinen valtauskonto lienee rajusti sekularisoitunut luterilaisuus. Miten sitä opetetaan?

Vai pitäisikö unohtaa kokonaan ajatus tiettyyn uskontoon millään tasolla sidotusta uskonnonopetuksesta ja muuttaa ainetta uskontotiedon suuntaan? Vapaa-ajattelijat huokaisisivat helpotuksesta, etenkin, jos oppiaine nimettäisiin vaikkapa katsomustiedoksi. Samoilla tunneilla olisivat läsnä niin uskonnolliset kuin uskonnottomatkin opiskelijat katsomuksen laadusta ja määrästä riippumatta. Ja käytännössähän uskonnonopetus – eritoten evankelis-luterilainen uskonnonopetus – on jo nyt vähintäänkin perusopetuksen yläluokkien ja lukion osalta yleissivistävä oppiaine siinä missä esimerkiksi historiakin. Pienellä viilauksella saataisiin aikaan puitteet, joissa eri uskontojen tai katsomusten näkökulmia ei tarvitse kirjoista opettaa ja kuvilla esitellä – ne ovat suorastaan läsnä.

Viimeksi kuvailtuun suuntaan ollaan todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin siirtymässä. Tilanne voidaan nähdä seurakunnissa uhkana tai mahdollisuutena. Uhkakuvien toteutumisesta seuraa usein passiivista voivottelua ja asian yllättävän nopea unohtuminen. Mahdollisuudet sen sijaan saattavat parhaimmillaan johtaa johonkin hyvään ja kauniiseen. Tunnustuksellisen uskonnonopetuksen nykyisten rippeidenkin edelleen ehtyessä se luonnollisesti siirtyy sinne, mihin se luontevimmin olisi jo pitkään kuulunut: sinne missä tunnustetaan.

Ei ole millään tasolla ja tavalla uhkaava asia, että seurakunnat joutuvat tulevaisuudessa pohtimaan aiempaa tarkemmin, miten oma perinne historiallisine, opillisine ja eettisine piirteineen välitetään eteenpäin riittävän laajalla ja syvällisellä tavalla. Varsinkaan ei ole uhkaavaa, että pedagogiikkaa joudutaan kehittämään myös siellä, missä sisältöön on usein kiinnitetty enemmän huomiota kuin siihen, kulkeutuuko siitä mitään vastaanottajalle asti. Vielä näitäkin vähemmän on uhkaavaa, että seurakunnissa jouduttaisiin toimimaan sen eteen, että ihka oman ”oman uskonnon opetuksen” piiriin saataisiin myös ne lapset ja nuoret, jotka eivät  tunne suoranaista henkilökohtaista halua tai tarvetta sitoutua seurakunnan edustamaan uskonkäsitykseen ja tapaan elää sitä todeksi. Ei pitäisi pelätä sitäkään, että lapsille ja nuorille tarjoutuisi aika, paikka ja ilmapiiri, jossa tuntuisi sallitulta sanoa se mitä sanomattakin ajattelisi, että evoluutioteoria vaikuttaa järkevältä, Jumalan olemassaolo epätodennäköiseltä ja homoseksuaalisuus hyväksyttävältä. Emme voi estää lapsiamme ja nuoriamme ajattelemasta ajatuksia, joihin itsellämme saattaa olla vaikeuksia suhtautua, tai joista olemme yksilöinä tai kristittyinä eri mieltä. Voimme silti valita ajatella heidän kanssaan. Ikävä kyllä voimme myös valita estää lapsiamme ajattelemasta ääneen. Siitä seuraa usein se, ettei meidän kuulentelemisen lisäksi tarvitse jatkossa myöskään juuri katsella heitä. Se on uhka, eikä vähääkään mahdollisuus.