Mikko Sivonen

Vaikein, epämuodikkain mutta vapauttavin totuus maailmassa on että elämään mennään vain kuoleman kautta. Ensin Kristuksen, sitten oman.

”Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana, että voittaisin omakseni Kristuksen ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella; tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman ja hänen kärsimyksiensä osallisuuden, tullessani hänen kaltaisekseen samankaltaisen kuoleman kautta, jos minä ehkä pääsen ylösnousemiseen kuolleista” (Fil. 3:8-11).

Jumalan on hyvä luoja. Omassa luomistyössään Jumala laittoi oman hyvyytensä, kauneutensa, totuutensa, rakkautensa, viisautensa ja luonteensa näytille. Ihminen Jumalan kuvana on koko luomakunnan kruunu: luotu palvomaan Luojaansa, pitämään huolta muusta luomakunnasta ja rikastuttumaan lähimmäisen elämää Jumalan hyvän järjestyksen mukaan. Järjestys ja luovuus, ilo ja tyytyväisyys, oppiminen ja kasvaminen ovat luomakunnan hyvää elämää, kun se palvoo Luojaansa. Musiikki, taiteet, liikunta luonnossa ja järkevä työnteko luomakunnan aineksista toisten ihmisten hyväksi on luotu Jumalan palvonnan kanavaksi. Näin Jumala saa kunnian ja ihminen saa ilon, nautinnon ja elämän.

Jumala on oikeudenmukainen. Hänen hyvä rakkauden lakinsa vaatii, että hänen luomansa ihmiset rakastavat Häntä aina koko sydämestään yli kaiken muun. Koska hän antaa vain parastaan luoduilleen, Hän on luonut meidät rakastamaan itseään koko olemuksellamme. Mutta ensimmäisen Adamin esimerkkiä seuraten ja sen seurauksena olemme rakastaneet hänen lahjojaan enemmän kuin Häntä. Se on synnin määritelmä. Epäjumalanpalvelusta.

”He ovat katoamattoman Jumalan kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan kaltaiseksi” (Room. 1:23).

Me ylistämme  ja ylpeilemme sitä mitä rakastamme yli kaiken. Ja se ei ole Jumala. Sen tähden Paavali sanoo, että ”kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room. 3:23). Tämä ei ole mikään pikku juttu, vaan suurta maanpetturuutta. Jumalan luonne ei heijastu oikein ihmisessä, ja ihminen elää valheessa piilotellen totuutta. Ihmissuhteista tulee manipuloinnin, valheen ja epäluottamuksen verkko. Ihmisen rakkauden (hyvätkin) kohteet ilman Luojaa sitovat hänet kuolemaan. Ja luomakuntakin huokailee.

Jumalan hyvä oikeudenmukaisuus vaatii, että hän ei katso meidän maanpetturuuttamme läpi sormien. Sen tähden Raamattu sanoo: ”Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee” (5. Moos 5:27; Gal. 3:10). Vain kuuliainen saa elää ja tottelemattomat saavat kuoleman. Sen tähden, jokainen ihminen on jo kuollut synneissä oikeudenmukaisesti Jumalan kirouksen, vihan, kadotustuomion ja kuoleman alla (Ef. 2:1-3; Kol. 3:6). Poikkeuksia ei ole.

Jumala on myös armollinen. Oikeudenmukaisella Jumalalla ei ole minkäänlaista velvollisuutta armahtaa ketään luotuaan. Siitä huolimatta, Jumalan oma Poika lepyttää Hänen vihansa syntisten puolesta. Sitä tarkoittaa, että ”Jumala on asettanut Poikansa armoistuimeksi ja sovituksen välineeksi” (Room. 3:25). Kristus kuolee syntisten sijasta. Pyhä Jumala tappaa Poikansa. Sijaisuhri, Jeesus Kristus, ottaa Jumalan kirouksen itselleen. Jumalan oikeudenmukaisuus tulee tyydytetyksi. Hän on oikeudenmukainen ja armollinen ilman kompromisseja.

Älkäämme trivialisoiko Jumalan rakkautta. Jumalan rakkaus on näytillä juuri tässä Kristuksen kuolemassa. ”Siinä on rakkaus — ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi” (1 Joh. 4:10). Pojan kuolemassa näemme Jumalan hyvän oikeudenmukaisuuden ja armollisen rakkauden. Armo ei ole halpaa eikä oikeudenmukaisuus vääristynyttä. Jumala on hyvä.

 

Isä Jumala on vapautuksen suunnittelija ja arkkitehti. Jeesuksen kuolema oli Isän idea. Se syntyi jo ennen maailman luomista (2. Tim. 1:9; Ilm. 13:8). ”Herra näki hyväksi runnella häntä, lyödä häntä sairaudella” (Jes. 53:10).

Samaan aikaan, Jeesuksen kuolema on myös hänen täydellisen ja iloisen kuuliaisuutensa osoitus Isälleen. ”Kristus rakasti meitä ja antoi itsensä meidän edestämme lahjaksi ja uhriksi, Jumalalle suloiseksi uhriksi.” Ylistäkäämme Jumalan rakkauden ihmeellisyyttä. Se ei ole herkkätunteista rakkautta. Jumala runteli Poikaansa ja kirosi hänet — Pojan joka oli kuuliainen ristinkuolemaan saakka (Fil. 2:8). Kirottu, kuuliainen ja rakastettu samaan aikaan. Kuolemassa.

Jeesuksen kuolema ei ole vain esimerkki Jumalan rakkaudesta. Hänen kuolemansa on ilmentymä Jumalan rakkaudesta, koska vain se antaa elämän. Kristus kuoli vaikuttavasti omien lampaittensa (Joh. 10:11), oman seurakuntansa puolesta (Ef. 5:2,25). Hänen kuolemansa on riittävä niiden kaikkien ylpeiden kapinallisten puolesta, jotka nyt pitävät inhottavana omavanhurskautta ja ylpeilyä omista rakkautensa kohteista ilman Luojaa. Ja samaan aikaan ja sen tähden he pitävät Kristusta suurimpana aarteenaan.

Kristus toisena Adamina edustaa hänen omiaan Isälleen. Hänen kuolemansa on vaikuttava kuolema, henkilökohtainen ja korporaalinen rakkaudenosoitus. Juuri minun syntini, kapinointini, ylpeyteni ja epäjumalanpalvelukseni on sovitettu kuolemalla. Eikä ainoastaan minun, vaan kaikkien lampaiden, jotka Isä on antanut Kristukselle ja jotka tulevat Hänen luokseen. Kuolemassa syntiset liitetään yhteen sekä Kristuksen että muiden lampaiden kanssa. Kristuksen kuolemaan ei saa eikä voi lisätä mitään syntisten vapauttamiseksi.

Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus on historiallinen ja ruumiillinen. Jeesus ei jäänyt lojumaan hautaan. Jumala nosti Kristuksen kuolleista elämään ylös tiettynä historiallisena hetkenä. Hän nousi ruumiillisesti ylös. Tämä tarkoittaa, että hänen ylösnousemusruumiinsa ei ole henki tai aave. Se on fyysinen ruumis. Hän söi, joi ja oli fyysisesti ihmisten seurassa. Ylösnousemusruumiissa. Elossa.

Jeesuksen ylösnousemus takaa kaikkien ihmisten ylösnousemuksen (1. Kor. 15:20-26). Viimeinen tuomio koetaan ylösnousemusruumiissa, joka vie Kristuksen lahjavanhurskauteen turvaavat uuteen ja taivaaseen ja maahan. Se on konkreettisempi kuin halaus vilpittömän sovinnon ja anteeksipyynnön jälkeen kahden riitapukarin välillä. Tai se vie iankaikkiseen kadotukseen, joka on todellisempi kuin palovamma, joka ei parane millään.

Jeesuksen ylösnousemus ja Pyhän Hengen elämää luova työ mahdollistavat Jeesuksen seuraajien kuoleman itselleen ja itsensä uhraamisen toisten puolesta jo nyt. Tämä tuo iankaikkisen hedelmän (1. Kor. 15:58). ”Jos hänen kanssaan kärsimme, myös hänen kanssaan kirkastumme” (Room 8:17). Kun kärsimme toisten puolesta, tuomme elämää. Sen tähden armon saaneiden yhteys on keskinäisen oikaisun, rohkaisun, rakkauden ja kärsimyksen yhteys, konkreettinen pilkahdus elämää. Sen tähden jätämme oman elämämme, että voimme tuoda elämän kuolleille ruumiille, jotka eivät vielä ole kuulleet Elämästä. Mitä enemmän kuolemme päivittäin, sitä enemmän saamme jo maistaa elämää.

Paras on vasta edessäpäin on kirjoitettu tyynyllemme joka sijaitsee makuuhuoneessamme. Uskollinen avioliitto miehen ja naisen välillä parhaimmillaankin, toinen toisesta nauttien ja kärsien toisen hyväksi, on vain väliaikainen ikkuna ainaiseen yhteyteen ja elämään Jumalan ja lunastettujen välillä. Sitä perimmäistä avioliittoa, Kristuksen ja seurakunnan välistä yhteyttä, saamme jo nyt maistaa konkreettisessa lunastettujen yhteydessä, seurakunnassa. Seurakunnassa kuolema ja elämä ovat koko ajan läsnä yhtä aikaa, hyvin konkreettisesti.

Tulee päivä jolloin koko uusi luomakunta on oleva ”täynnä Herran kunnian tuntemista, niin kuin vedet peittävät meren” (Hab. 2:14).  Silloin kolmiyhteistä Jumalaa rakastavat palvovat Häntä koko sydämestään, jonka seurauksena pidämme huolta luomakunnasta ja rikastutamme lähimmäistemme elämää täydellisesti. Musiikki, taiteet, liikunta luonnossa ja työnteko luomakunnan aineksista lähimmäisen hyväksi saa vieläkin syvemmän ulottuvuuden. Ylpeys on murentunut. Nöyryys, rohkeus ja ilo ovat jäljellä. Ja kuolemaa ei enää ole.

 

Sitä odottaessa, kuolkaamme itsellemme (Room. 8:13)!

Kirjoittaja on International Mission Boardin lähetystyöntekijä ja yksi Espoon Kotikirkon paimenista.

Kirjallisuutta:

John Stott, The Cross of Jesus. IVP, 2008.

John Piper, Fifty Reasons Jesus Came to Die. Wheaton: Crossway, 2006.