Aterialla on aina merkityksensä. Mutta jos tietää syövänsä viimeistä ateriaa, merkitys tiivistyy huippuunsa.

Jeesus tiesi. Käsittämättömällä tavalla hän kuitenkin unohtaa tuossa tilanteessa itsensä ja keskittyy varustamaan opetuslapsiaan, kaikkein läheisimpiä ihmisiään, edessä olevaan. Mitä mahtoi liikkua hänen mielessään kun hän pesi heidän tomuisia jalkojaan. Johannes tajusi oleellisimman: ”…hän oli rakastanut omiaan… ja osoitti heille rakkautta loppuun asti”, (Joh. 13:1b).

Tuon aterian aikana Jeesus antoi viimeiset opetuksensa opetuslapsilleen. Ensinnäkin hän, heidän herransa ja opettajansa, palveli heitä ja antoi heille esimerkin. Hän muistutti heitä, jotka vain vähän aikaisemmin olivat keskenään pohtineet sitä, kuka heistä olisi suurin, että suurin on se, joka palvelee. Hän olisi autuas, siunattu.

Aterialla Jeesus pitää myös pitkän jäähyväispuheensa, jota Juudas Iskariot ei ole enää kuuntelemassa. Hän oli valinnut oman, surullisen tiensä. Johannes, opetuslapsi jota Jeesus rakasti, painoi puheen tarkasti mieleensä. Sitten vanhoilla päivillään hän kirjoitti sen muistiin jakaakseen sen muillekin Jeesuksen seuraajille. Meillekin.

Puhe on minulle Uuden testamentin tärkein. Se on Jeesuksen testamentti, ei vain opetuslapsille vaan kaikille hänen omilleen. Se keskittyy kaikkein oleellisimpiin asioihin. Ensimmäiseksi Jeesus painottaa opetuslapsilleen keskinäisen rakkauden tärkeyttä, josta heidät tunnettaisiin hänen opetuslapsiksensa. Heille se ei todennäköisesti ollut vaikeaa. Kaikki se, mitä he yhdessä olivat kokeneet ja lähivuorokausina kokisivat, liitti heidät lujasti yhteen. – Samaa ei voi sanoa meistä, myöhemmin Jeesusta seuraamaan lähteneistä. Kristinuskon historia ei ole historiaa keskinäisestä rakkaudesta, vaan pikemminkin eripurasta, vainosta, jopa vihasta. Opetuslasten tavoin me olemme niin monesti syyllistyneet taistelemaan siitä, kuka meistä on ”suurin”. Kenen usko yltää lähimmäksi totuutta. Kuka on oikeassa, kuka väärässä, ja unohdamme kaikkein tärkeimmän, keskinäisen rakkauden.

Jeesuksen puhe on myös täynnä lohdutusta. Jeesus on lähdössä pois, mutta he tapaisivat vielä. Hän lupasi tulla hakemaan heidät luoksensa. Jeesus käyttää heistä ensimmäistä kertaa sanaa ystävä, koska ”palvelija ei tiedä, mitä hänen herransa tekee”, mutta hän oli ilmoittanut kaiken heille, ystävilleen. Tuo sana toi heidät samalle viivalle Mestarinsa kanssa. He olivat ystäviä!

Jeesus myös varottaa opetuslapsiaan, etteivät suotta murehtisi, vaikka hän hyvin tiesi, mitä heillä oli edessään. Mutta varottaessaan heitä, hän kertoo myös varustavansa heidät. He saisivat hänen sijaansa Puolustajan, joka olisi heidän kanssaan aina. Hän ei siis jättäisi opetuslapsia yksin, orvoiksi. Pyhä Henki olisi heidän kanssaan, kirkastaisi heille Jeesusta ja muistuttaisi hänen opetuksistaan. Pyhä Henki olisi heidän apunaan, kun he vievät sanomaa Jeesuksesta eteenpäin.

Jeesuksen jäähyväispuhetta lukiessani sydämeeni tulee tunto pyhyydestä. Sellaisesta pyhyydestä, joka hiljentää, jättää alastomaksi Pyhän edessä.

Monesti olen miettinyt, miksi muut evankeliumien kirjoittajat eivät mainitse Jeesuksen jäähyväispuheesta sanaakaan. Voisiko olla, että se oli heille liian pyhä kokemus jaettavaksi muille. Vai jäikö heidän mieliinsä vain heitä syvästi järkyttäneet ristintapahtumat. En tiedä, mutta luulisin kuitenkin, että he elämänsä aikana useinkin palasivat tuon viimeisen yhteisen aterian hetkiin.

Lopuksi vielä yksi asia tuosta Jeesuksen viimeisestä ateriasta opetuslastensa kanssa. Se itselleni kaikkein puhuttelevin. Aterian aikana Jeesus ottaa käteensä leivän ja murtaa sen. Miten ihmeessä hän pystyi siihen? Hän tiesi tuon teon syvääkin syvemmän merkityksen. Vain muutama hetki ja hän antaisi oman ruumiinsa syntisten ihmisten murrettavaksi, ei minkään ylevien tunteiden vallassa, vaan raastavan kivun. Mutta hänet murrettiin Elämän Leiväksi koko maailmalle. Jokaiselle joka haluaa siitä osansa.

Ja vielä: tuolla aterialla Jeesus katsoo myös jo pitkälle tulevaisuuteen. Kun hän aterian päätteeksi jakaa opetuslapsilleen myös viinin, verensä joka vuodatetaan monien edestä syntien anteeksisaamiseksi, hän sanoo, että seuraavan kerran hän juo viinipuun antia vasta sinä päivänä, jona juo sitä heidän kanssaan uutena Isänsä valtakunnassa (Mt 26:29). Hän odottaa ystäviään luoksensa. Mekin saamme olla hänen odotuksensa kohteita!

Puhuttelevasti Jeesuksen viimeinen ateria päättyy juutalaisen tavan mukaan kiitosvirteen.

Anneli Lohikko