“Odota Herralta suuria!” Siispä alan odottaa ja huomaan kohta, että koko elämä on mennyt odottaessa sellaista mitä ei koskaan löytynyt. Mieltä jää vaivaamaan kysymys, että ovatko Herran lupaukset pettäneet vai olenko onnistunut pettämään itse itseni?

 
Kutsumustaan etsiessä voi oma lihallinen mieli, toisten vaatimukset ja mielikuvitus saada aikaan pahan virheen sen suunnan suhteen, josta arvelee kutsumuksen löytyvän. Usein virhe on siinä, että kutsumusta etsitään jostain muualta kuin sieltä missä ihminen itse juuri nyt on.  Marian kohdalla oikea paikka oli Jeesuksen jalkojen juuressa eikä keittiössä kuorimassa perunoita. Martan paikka oli silloin keittiössä.

Vaikka toisten vaatimuksiin ei tarvitse, ei saa suostua niin lähimmäistä kannattaa kuunnella. Se oma sydämen ääni ei aina ole kaikkein paras opas. Varsinkin, jos Jumalan Sanan eli Raamatun tuntemus on jäänyt liian ohueksi. Joskus on voinut käydä niin, että erilaisten sisäisten äänien perusteella itselle otetut kutsumukset ovat syynä sekasortoon ja hajaannukseen, jonka keskelle on ajauduttu.

Parhaassakin tapauksessa erilaiset kutsumukset seurakunnassa aika usein törmäävät yhteen. Takuuvarmasti silloin, jos rakkaus katoaa ihmisten väliltä. Nyt tekisi mieli kysyä, että onko kukaan nähnyt jotakin tällaista? Luulisin, että on. Jopa niin, että on itse kadottanut rakkauden kuka minkä syyn vuoksi. 

Matteuksen evankeliumin Vuorisaarnassa sanotaan: autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman. Näitä lapsia tarvitaan tänä päivänä erityisen paljon. Kutsumuksen löytämisen vaikeus ei ehkä olekaan siinä, että ei uskon heikkouden tai vähäisyyden vuoksi osaa pyytää eikä ottaa vastaan niitä suuria.

Asia voi olla juuri päinvastoin. Tampereen kaupungin liikennelaitoksen “Nysse tulee!” bussien seinässä, sisäpuolella oven kohdalla on kuulemani mukaan teksti: “Astu askel alemmas niin ovi aukeaa itsestään.” Maisema, joka itsestään aukeavasta ovesta näkyy on varmaankin jokaisen kohdalla erilainen. Jonkun kohdalla se on karu, näennäisen hedelmätön kivikkoerämaa, jonka keskellä joku yksin kulkee. Ehkä juuri sinne kutsumus johtaa pois lehtien lööpeistä ja todistuskokousten itsekehuista (sellaistakin voi olla). Parhaassa tapauksessa sillä tiellä voi tapahtua ihme.

Kivikkoisessa erämaassa suurtuntureilla kasvaa kukka olosuhteissa missä ei kasva mitään muuta. Jääleinikki ei kaiken lisäksi suostu kasvamaan missään muualla. Voisiko ihminen olla Kristuksen tuoksu tällä tavalla?