Esikoisteos muuttui yllättäen järkyttävällä tavalla ajankohtaiseksi.

”Paljon jäi isältä kysymättä”, sanoo Leena, inkeriläissyntyisen Mikko Kolomaisen kuopus sekä Pietari Ja Anna kolomaisen nuorin ”vunukka” eli lapsenlapsi.

– Alkoi tuntua, että Pietarin, Annan ja heidän lastensa kertomukset on kirjoitettava.

Leenan isä ja tämän sisarukset syntyivät 1800-luvun lopun Inkerinmaalla, tsaarin Venäjällä. Kun Stalinin karkotukset alkoivat, sisarukset olivat jo aikuisia.

– Ymmärsin pian kertomusten kertovan elämästä yhden perheen tarinaa laajemmin. On järkyttävää, miten ajankohtaisia ne nyt ovat.

Leena aloitti kirjan kirjoittamisen jo vuosia sitten. Elämäkertojen sijaan hän rakensi perheen tarinaa yksittäisistä hetkistä, palasista. Kertomusten historialliset raamit ja osin sisältökin vastaavat todellisuutta siinä määrin kuin mahdollista, loppu on fiktiota.

– Sitä toisen ajatuksiin ja tunteisiin meneminen on. Olen pysähtynyt hetkiin, jotka ajattelin kuvaamilleni henkilöille merkityksellisiksi. Halusin tehdä kirjan omaisteni perintöä kunnioittaen, mutta omalla tavallani ja niin hyvin kuin osaan.

Leena huomasi, että lähisukulaisista kirjoittaminen vaatii tietyn etäisyyden ottamista, jotta pystyy näkemään, mikä on kirjoittamisen arvoista. Tähän hän sai apua kirjoittamisopintojen ja ystävänsä kautta. Lisäksi hän kiitollinen Kansallisarkiston avusta. Ruudulle järjestyi hämmästyttävän paljon tietoa tutkittavaksi.

– Jahka pääsen eläkkeelle, saatan ruveta arkistohiireksi.

Ei helppoa, mutta hyvää

Leena on iloinen sekä nopeasti tarjotusta kustannussopimuksesta että valmistuneesta työstä. Inkeriläisperheen lähdön ajat -teos ei ole kokonaisuutena täydellinen, mutta riittävä. Yhteistyö Aikamedia-kustantamon kanssa on ollut sujuvaa ja nopeaa, sillä käsikirjoituksesta oli ja aiemmin saadun palautteen ansiosta karsittu enimmät rönsyt.

Ensimmäiset painovalmiin tekstin lukijat ovat kertoneet tarinoiden menneen tunteisiin, vaikkei Leena siihen varsinaisesti pyrkinyt.

– Toki henkilöiden kokemukset ovat koskettavia. Kirjoittajalle niistä tulee hiomisen myötä tavallaan arkisia, mutta olen toki kokenut monia koskettavia hetkiä ymmärtäessäni, mitä kaikkea minua edeltävä lähisukulaisteni sukupolvi on kokenut.

Tiettyä sanomaa Leena ei kirjassaan hahmota.

”Kirjani tarinaan ei menestysteologia sovi, mutta kärsivän Kristuksen läsnäolon siellä voi ehkä tuntea.”

– Halusin vain kertoa. Toivon, että lyhyesti kuvaamani ihmiselämän tuokiot voivat rohkaista tai puhutella. Kun ihmiset revitään juuriltaan tai heille tehdään pahaa, se jättää jälkensä eivätkä tarinoiden loput voi olla vain onnellisia. Toisen ihmisen elämän tuhoaminen on hirveä rikos.

Elämän tuhoaminen ilmenee totutun arjen – sen rutiinien, paikkojen ja suhteiden – rikkoutumisena, joka oli inkeriläisten katkera osa.

– Kirjani tarinaan ei menestysteologia sovi, mutta kärsivän Kristuksen läsnäolon siellä voi ehkä tuntea.

Leena halusi tutkia kirjan muiden teemojen ohella isovanhempiensa perheen vapaakristillistä uskoa, jonka juuret ulottuvat Inkerinmaan ensimmäisiin baptisteihin. Inkeri mielletään luterilaisena, mutta siellä oli 1930-luvulle saakka merkittävää vapaakirkollistakin toimintaa.

– Se oli rohkeaa, iloisten laulujen uskoa, jolla saattoi olla hintansa ja jonka kanssa välillä kipuiltiin, mutta joka kulki heikompana tai vahvempana lankana elämänvaiheesta ja sukupolvesta toiseen.

Uskon hinta on kirjassa läsnä, mutta niin on toivokin. Useimmille Kolomaisille kävi lopulta hyvin. 

– Karkotettujen tai pakolaisten elämä asettui vähitellen uusiin oloihin ja siihen löytyi ilo, vaikka huoli muista perheenjäsenistä painoi. Ei elämän tarvitse olla helppoa ollakseen hyvää, eikä ihmisten täydellisiä rohkaistakseen elämällään muita.