Joitakin aikoja sitten kuuntelin Mikko Kuustosen elämäkertakirjan. Olen Kuustosen kanssa aika lailla
samanikäinen ja olikin hauska huomata, kuinka samankaltaisia lapsuutemme vuodet olivat. Isämme olivat
käteviä käsistään olevia, faustia pitäviä sotaa käyneitä miehiä. Kuustosen isän korvan takana oli holkki, minun isälläni pieni kynän pätkä. Äitimme olivat työtä pelkäämättömiä ahkeria ihmisiä, jotka ompelivat meidän lasten vaatteet itse. Koulussa soitimme nokkahuilulla ”Ostakaa makkaraa, markalla ja kahdella jo paljon saa.” Sisaruksia Kuustosella oli peräti kuusi, minulla viisi. Ei ollut pesukonetta eikä käyty ulkomailla. Televisiosta tuli Peyton Place.

Mikon ollessa murrosiässä hänen äitinsä kuoli ja se oli nuorelle pojalle kova paikka. Minä puolestani kipuilin itsemurhan tehneen veljeni menettämistä. Äidin sairastuttua Mikko haki turvaa ja rukousapua seurakunnan nuorista. Mikko rukoili äidin parantumista ja minä leirillä veljeni selviämistä. Rukouksista huolimatta Mikon äiti ja minun veljeni kuolivat. Surusta ja pettymyksestä huolimatta emme luopuneet uskosta, siitä kiitos Jumalalle.

Tähän ne yhtäläisyydet loppuvatkin. Mikosta tuli kuuluisa muusikko, minusta lähes näkymätön kirjanpitäjä. Tosin Kuustonen sanoo kirjassan, että musiikin tekeminen on samanlaista työtä kuin tekisi kirjanpitoa. No, enpä tiedä, ei kirjanpito kovin luovaa ole. Sitä paitsi sanotaan, että luovat kirjanpitäjät ovat linnassa. Mutta yhtä kaikki, työntekoa varmasti aika ajoin molemmat.

Muusikkona Kuustonen ja kumppanit kiersivät tilaisuudesta toiseen laulamassa ja hoitamassa ihmisten sieluja. Alle kaksikymppisenä kaverina hän kuunteli särkyneiden ihmisten murheita ja ulkoa opittujen fraasien avulla yritti johdattaa ihmisiä Jeesuksen luo, kunnes itse uupui ja särkyi ja jäi pois seurakunnan toiminnasta. Aina näihin vuosiin asti hän on saanut ikävän sävytteisiä viestejä ja kirjeitä entisiltä uskon sisarilta ja -veljiltä. Monet ovat sanoneet, että tuskinpa hän edes oli koskaan oikeasti uudestisyntynyt. Näin ulkopuolisena ajattelen, että melkoista hyväksikäyttöä, mutta eipä tämä taida olla kovin vierasta meidänkään ”piireissä”. Uuvutammeko vasta uskoon tulleen heti lähtömetreillä, koska niin moni nuori tai uskoon tullut jää pois seurakunnistamme.

Miksi sitten kirjoitan tästä. Meillä kaikilla on varmasti läheisiä ihmisiä, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet pois seurakunnastamme. Lisäksi tänä päivänä televisiosta tulee monenlaisia tosi tv -ohjelmia ja kovin monessa ohjelmassa esiintyy ihmisiä, jotka ovat uskovaisten vanhempien mm. pastoreiden tai uskovien muusikoiden lapsia, jotka ovat menettäneet uskonsa, ovat ateisteja, agnostikkoja tai eivät usko enää mihinkään korkeampaan voimaan. Ovatko he pettyneet Jumalaan vai sittenkin meihin epätäydellisiin sisariin ja veljiin, isiin ja äiteihin?

Naisten leirillä annettiin haaste rukoilla jonkun muun kuin läheisen puolesta (toki läheisemme ovat varmasti meidän jatkuvassa rukouksessamme ja päivittäisissä huokauksissamme). Olen kuitenkin päättänyt rukoilla erityisesti näiden julkisuudessa olevien ihmisten puolesta, että he löytäisivät Jeesuksen uudelleen. Kuustosen tavoin moni ei halua kertoa nykyistä suhdettaan Jumalaan tai uskoon, koska pitää sen henkilökohtaisena asiana. Kuitenkin Jeesus on antanut meille tehtävän kertoa hänestä ja viedä evankeliumia eteenpäin. Itse olen huonoistakin huonoin, mitä tulee evankeliumin julistamiseen, mutta hiljaiseen rukoukseen ei tarvita erityistä rohkeutta tai edes hienoja sanoja. Siksi haluankin rohkaista jokaista rukoilemaan vaikkapa jonkun seurakuntayhteydestä lähteneen puolesta. Jumala on luvannut olla kanssamme ja kuulla vajavaisetkin rukouksemme.

Siunattua alkavaa syksyä!
Margit

KIrjoitus ilmestynyt alunperin Suomen baptistinaiset blogissa.