”Seurakunta on ainoa yhteisö, joka on olemassa niitä varten, jotka eivät ole sen jäseniä.” Näin totesi aikoinaan anglikaanikirkon terävimpiin teologisiin ajattelijoihin kuuluva William Temple, Canterburyn arkkipiispa. Tämä kiteyttää hyvin sen ainoan tehtävän, jonka ylösnoussut Kristus seuraajilleen jätti: ”Menkää siis ja opetuslapseuttakaa kaikki kansat, kastaen heitä – – ja opettaen heitä tekemään kaikkea sitä, mitä olen käskenyt teidän tehdä.”
Historian saatossa tätä käskyä on tulkittu hyvin eri tavoin, ja seuraukset kristillisille kirkoille ovat aina olleet sen mukaisia. Näin on myös nykyajassa, jossa erityisesti kaksi tulkintaa on korostunut. Ensimmäinen lähtee siitä, että kyse on ”lähetyskäskystä”, jota toteutetaan niin sanotun lähetystyön kautta. Käskyä toteutetaan siis siten, että muutama erityinen henkilö muuttaa jonnekin kauas vieraaseen kulttuuriin ja tekee siellä työtä.
Toinen yleinen tulkinta on, että seurakunnalle annettu tehtävä toteutuu ensi sijassa jumalanpalvelusten kautta. Niiden tärkein komponentti on saarna, eli opetuslapseuttaminen tapahtuu pastorin saarnojen kautta.
Perinteistä lähetystyötä ja Raamatun opettamista tarvitaan, mutta opetuslapseuttamisessa on kyse paljon enemmästä. Sen kärki on siinä, että jokainen Jeesuksen seuraaja on kutsuttu Jeesuksen todistajaksi ja edustajaksi kaikkialla siellä, missä hän niin arjessa kuin juhlassakin elää, liikkuu ja toimii. Tätä kärkeä seuraa ja tukee se, että jokaiselle Jeesuksen Herrakseen tunnustaneelle ihmiselle välitetään ne tiedot, taidot ja asenteet, jotka Jeesuskin välitti omille opetuslapsilleen – ja jotka hän pyysi välittämään edelleen kaikille tuleville opetuslapsille. Jeesuksen opetuslapset ovat henkilöitä, jotka tekevät Jeesuksen opetuslapsia.
Sekä lähetyskäskyssä että Apostolien tekojen alussa (1:8) Jeesus lupaa voimansa ja läsnäolonsa seuraajilleen, mutta tämän lupauksen konteksti on se missio, jonka hän heille antaa. Tämä on seurakunnan tärkein tehtävä. Kun me ahkeroimme sen parissa, huomaamme Jeesuksen olevan samassa työssä meidän kanssamme.
Monessa seurakunnassa opetuslapseuttamiskäskyä on tulkittu nykyajalle tyypilliseen tapaan melko kapeasti. Sen seurauksena suurin osa yhteisön resursseista on kohdennettu kaikenlaisiin sinänsä hyviin asioihin, mutta seurakunnan ensisijainen tehtävä on jäänyt vähälle huomiolle ja vain muutamien harvojen puuhasteluksi. Tällä on yleensä negatiivisia vaikutuksia niin yksilöihin kuin koko yhteisöönkin.”Lapsien tärkein tehtävä on kasvattaa vanhemmat aikuisiksi.” Tämä aforisminomainen viisaus pätee myös hengellisiin perheisiin: kasvattaessamme ja varustaessamme uusia uskovia joudumme itsekin kasvamaan monin tavoin. Jos siis emme ole omalta osaltamme opetuslapseuttamassa muita, myös oma hengellinen kasvumme jää vajaaksi.
Toinen seuraus Jeesuksen antaman mission laiminlyönnistä on, että silloin aikamme ja energiamme suuntautuvat väärin. Usein tämä johtaa siihen, että keskitymme kehällisiin asioihin, jolloin alamme yhteisönä riidellä joko toistemme tai ulkopuolisten kanssa. Myös se on yleistä, että seurakunnan toiminta ei sen jäseniä enää kiinnosta, vaan muut asiat täyttävät elämän. Näin ei käy siellä, missä saadaan elää todeksi Jeesuksen voimaa ja läsnäoloa, ja jossa hyvin toimivat opetuslapseusprosessit tuovat virtaa koko yhteisölle.
Mikä on tilanne meidän seurakunnissamme? Olemmeko me yhteisöinä olemassa niitä varten, jotka eivät vielä tunne Jeesusta? Heijasteleeko seurakuntiemme resurssien käyttö sitä, mitä Jeesus on antanut meille tehtäväksi? Koemmeko Jeesuksen voimaa ja läsnäoloa ahkeroidessamme yhdessä hänen kanssaan niiden parissa, joiden luo hän on meidät lähettänyt? Ovatko seurakuntamme jatkuvasti uudistuvia yhteisöjä, joihin opetuslapsia tekevien opetuslasten kasvava virta tuo uutta elämää?
Kukaan ei pakota meitä olemaan uskollisia Jeesuksen meille antamalle käskylle, vaan valinta on meidän. Voimme käyttää aikamme ja energiamme kaikkiin muihin – sinällään ehkä hyviin – asioihin. Mutta älkäämme silloin Kristuksen ruumiina haikailko sellaisten siunausten ja herätysten perään, jotka seuraavat kuuliaisuudesta seurakunnan päätä kohtaan.”