“Seurakunta, joka keskittyy jäseniinsä, nuoriinsa tai rakennukseensa, kuolee pois.” Näin totesi saksalainen Dietrich Schindler puhuessaan Tampereella helmikuussa joukolle suomalaisia seurakunnanistuttajia. Muutamalla kuulijalla menivät aamukahvit väärään kurkkuun, mutta alan pioneerina tunnettu Schindler puhui vuosikymmenten tuomalla kokemuksella. Tulevaisuuteen katsovan seurakunnan pitää myös katsoa
kirkkorakennuksen seinien ulkopuolelle – ja toimia sen mukaan.
Ulospäin katsominen on helpommin sanottu kuin tehty, sillä monessa vanhemmassa seurakunnassa kärsitään kollektiivisesta muistinmenetyksestä. On unohdettu, että seurakunta ei ole olemassa itseään varten, vaan se on Jumalan valitsema väline hänen valtakuntansa
laajentamiseksi. Seurakunnan raamatullisen mandaatin hämärtyessä päähuomio on keskittynyt muihin asioihin.
Aina näin ei ole ollut baptistienkaan kohdalla, mutta yhä harvemmalla on omakohtaisia muistikuvia suuren kasvun ajoista. Monet eivät ole koskaan kokeneet runsaan sadonleikkuun aikaa, saati osallistuneet runsaaseen kylvöön. Vuosikymmenten saatossa normiksi on muodostunut väen vanheneminen ja varojen väheneminen. Kun lisäksi ympäröivän yhteiskunnan ohut kristillinen ulkokuori on kiihtyvään tahtiin rapisemassa pois, kiusauksena on käpertyä entistä enemmän sisäänpäin ja keskittyä niihin, jotka ovat jo yhteisön jäseniä.
Yksi Jumalan valtakunnan monista paradokseista on, että muita varten eläminen on se tapa, joka loppujen lopuksi antaa itsellekin suurimman siunauksen. Niinpä katseen suuntaaminen kirkkorakennuksen seinien ulkopuolelle on parasta, mitä seurakunta voi tehdä. Se ei vain ole seurakunnalle annettu tehtävä, vaan myös sen elinehto.
Uskosta osattomien tavoittaminen ja uusien uskovien mukaantulo voivat uudistaa seurakunnan toimintaa, jolla muuten on vaarana muuttua ympäröivälle yhteiskunnalle – vääristä syistä – yhä vieraammaksi. Selkeä ja rohkea missio myös pitää seurakunnan oikealla tavalla riippuvaisena Herrasta. Olemassaolevan koneiston pyörittäminen onnistuu vallan hyvin omin voimin ilman Jumalaa, mutta sadonkorjuussa hänen voimaansa ja läsnäoloonsa turvautuminen on välttämätöntä.
Monen seurakunnan johdossa pohditaan, miten useampia seurakuntalaisia saataisiin houkuteltua vapaaehtoisiksi tai vastuunkantajiksi. Tämä on tyypillistä ajattelulle, jossa päähuomio on seurakuntakoneiston pyörittämisessä. Parempi olisi kuitenkin pohtia sitä, miten jäsenet saataisiin varustettua arjen lähetystyöntekijöiksi. Tässä katse siirtyy kirkon seinien sisältä sinne, missä evankeliumia eniten kaipaavat ihmisetkin ovat.
Oma haasteensa on siinä, miten tämä jokaisen Jeesuksen seuraajan voimaannuttaminen tapahtuisi niin, että se oikeasti kantaa hedelmää. Jos ratkaisu olisi hyvät saarnat tai raamattutunnit, suurin osa kristillistä länttä – Suomi mukaan lukien – olisi aikaa sitten moninkertaisesti tavoitettu evankeliumilla. Jos siis seurakunnan nykyinen toiminta ei tehokkaasti synnytä arjen lähetystyöntekijöitä, voisi olla paikallaan vetää tarvittavat johtopäätökset.
Toisaalta on myös hyvä pysähtyä miettimään, halutaanko tavallisia seurakuntalaisia ylipäätään voimaannuttaa yltäkylläiseen elämään ja Jumalan työtovereiksi hänen missiossaan. Aidosti kirkon seinien ulkopuolelle katsominen saattaa nimittäin pitemmällä tähtäimellä näkyä siinä, miten ja mihin Jeesuksen seuraajat kohdistavat aikansa, rahansa ja kykynsä. Haluamme, että seurakunnillamme on tulevaisuus, mutta olemmeko sen mahdollistamiseksi valmiita tinkimään omasta mukavuudestamme ja totutuista tavoistamme?
Moni seurakunta muistuttaa Päiväni murmelina -elokuvan päähenkilöä, joka on juuttunut toistamaan yhtä ja samaa päivää loputtomiin, kunnes vihdoin ymmärtää toimia tavalla, joka katkaisee luupin. Toivottavasti meillä baptisteilla ei kuitenkaan olla juututtu mihinkään tai junnata paikoillaan, vaan katseemme ja ajatuksemme ovat vahvasti suunnattuina kirkon seinien ulkopuolelle, jossa eloa on paljon. Sadossa on seurakuntiemme tulevaisuus.
