“Kuusi erottavaa askelta” -nimellä tunnetun teorian mukaan kuka tahansa ihminen voi saada yhteyden kehen tahansa muuhun enintään kuudesta lenkistä muodostuvan yhteysketjun välityksellä. Tämä ihmissuhdeverkostoihin perustuva ketju toimii siten, että henkilö tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka puolestaan tuntee jonkun – ja niin edelleen, kunnes ketjun kuudes jäsen tuntee henkilön, johon yhteys halutaan saada. Se merkitsee esimerkiksi sitä, että jos kerrot evankeliumin kaikille tuntemillesi ihmisille, ja he puolestaan kertovat sen samalla tavalla eteenpäin, kuuden kerrontakierroksen jälkeen maailman jokainen ihminen on kuullut evankeliumin.
Näillä luontaisilla ihmissuhdeverkostoilla on merkityksensä myös hengelliselle elämälle. Monet uskovat nimittäin tuntevat alamittaisuutta, kun puheeksi tulee Jeesuksen todistajana toimiminen. He kokevat, että eivät osaa eivätkä uskalla kertoa Jeesuksesta muille, ja siksi he mieluummin odottavat, että joku “superuskova” tekee sen heidän puolestaan. Tämä voi olla seurakunnan pastori – kunhan vain se uskosta osaton saataisiin jotenkin ensin narrattua kirkkoon – tai parhaassa tapauksessa joku valovoimainen julistaja, jonka kautta se hartaasti odotettu herätys viimein tulee.
Todellisuudessa emme tarvitse suurenkaan sadon keräämiseen superuskovia. Herätys on yksinkertaisimmillaan sitä, että jokainen meistä toimii Jeesuksen edustajana omassa arjessaan. Kun riittävän moni elää Jeesuksen opetuslapsena omissa ihmissuhdeverkostoissaan, se kantaa aivan varmasti hedelmää. Älkäämme siis piiloutuko sen taakse, että “olemme kyllä pitkään rukoilleet herätystä” (“… mutta kitsas Herra ei sitä anna”), vaan myös toimikaamme maailman keskellä tavoin, jotka avaavat evankeliumille siltoja ihmisten sydämiin.
Ylivoimaisesti suurin enemmistö ihmisistä tulee uskoon jonkun tuntemansa ihmisen kautta. Aika harva uskosta osaton tuntee yhtään superuskovaa, joten ihan tavalliset Jeesuksen seuraajat ja heidän olemassa olevat ihmissuhdeverkostonsa ovat pääasiallisin tapa evankeliumin leviämiselle. Tässä suhteessa esimerkiksi tuntemattomien pysäyttely kadulla ei ole se hedelmällisin – eikä useimmille kovin luontainen – tapa evankelioida. Toisaalta toki mikä tahansa evankeliointi on yleensä parempi kuin ei lainkaan evankeliointia.
“Ei meillä ole aikaa evankelioida”, totesi hiljattain eräs runsaasti katu- ja ovityötä aiemmin harrastanut hengellinen johtaja, kun häneltä kysyttiin, miten heidän yhteisönsä harrastaa evankeliointia. Syy ajanpuutteeseen ei kuitenkaan ollut se, että aika kului täysin väärissä asioissa, vaan se, että evankeliumi eteni niin tehokkaasti yhteisön jäsenten ihmissuhdeverkostojen kautta. Kun ihminen tuli uskoon, lähti evankeliumi yleensä välittömästi leviämään myös hänen perhe- ja ystäväpiiriinsä. Aikaa saati tarvetta erilliselle evankelioinnille ei siis ollut, koska se meni eteenpäin luonnollisesti arjen keskellä sellaista vauhtia, että kaikilla oli kädet täynnä uusien uskovien opetuslapseuttamisessa.
Miten evankeliumi sitten leviää arjen ihmissuhteissa? Se ottaa yleensä aikaa, joskus pitkäänkin. Jokainen tapaus on uniikki, ja on Herran käsissä, miten kukin sisälle uskoon astuu. Toisaalta elämme ajassa, jossa toiset lähestymistavat ovat todennäköisemmin hedelmällisiä kuin toiset. Niinpä siinä missä useimpia postmoderneja ihmisiä ei esimerkiksi vakuuta ylivertainen argumentointi, saattaa ylivertainen rakkauden osoittaminen heitä kohtaan tai uusitestamentillisen etiikan mukainen elämä toimia huomattavasti paremmin. Toki toimintamme taustalla oleva usko vaatii jossain vaiheessa myös sanoittamista, mutta ennen sitä meidän pitää ansaita se, että meitä kuunnellaan.
Kuka sinun ihmissuhdeverkostossasi tarvitsisi juuri nyt hyviä uutisia Jumalan rakkaudesta, voimasta ja hyvästä tahdosta itseään kohtaan?
