Kesäiset terveiset! Tämän vuoden opetussuunnitelmassa on vuorossa seurakunta. Siihen liittyy vahvasti uskovien yhteys. Meillä tällä alueella toimii sellainen ”Suupohja rukoilee”, johon kuuluu lähikuntien eri seurakuntia. Kerran kuukaudessa kokoontuu vapaa-, helluntai- ja ev.lut.seurakuntien ja baptistien jäseniä yhteen ja he tuovat rukousaiheita, joiden puolesta rukoillaan. Monesti rukoukset liittyvät juuri siihen paikalliseen. Odotetaan vielä tapahtuvan herätystä, jolloin ihmiset alkaisivat etsiä Herraa.
Tämä kesäkuu on meidän vuoromme pitää tällainen ilta. Oma kotiseurakunta on kuitenkin se paikka, missä rakennutaan yhteisestä uskosta. Raamattu kuvaa uskovien yhteyttä ihmisruumiiseen, jossa Kristus on seurakunnan pää ja seurakunta on Kristuksen ruumis. Jokaisella jäsenellä on oma tehtävänsä. Niinhän se onkin, jokaisella on oma talenttinsa, taitonsa tuotavana seurakunnan käyttöön.
Alkuseurakunnan aikaan uskovat pysyivät vielä enemmän keskinäisessä yhteydessä. Apt. 2 kertoo, kuinka he myivät omaisuutensa ja rahat jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi. He kokoontuivat joka päivä, mursivat leipänsä ja ylistivät Jumalaa. Herra lisäsi heidän yhteyteensä joka päivä niitä, jotka pelastuivat. Olisipa se hienoa vielä tänäänkin nähdä uudestisyntyneitä seurakunnassa.
Seurakuntia kun katsoo, niin huomaa, kuinka erilaisia ihmisiä Jumala yhdistää. Ilman uskoa Jeesukseen monetkaan niistä ihmisistä eivät olisi missään tekemisissä toistensa kanssa. Mutta seurakunta tarvitsee erilaisiin tehtäviin meitä erilaisia ihmisiä. Ei kaikki voi olla Marttoja, tarvitaan pastoreita, esirukoilijoita, rinnalla kulkijoita, opettajia, talonmiehiä ym. Jeesuksen silmissä me kaikki olemme kuitenkin samanarvoisia, tehtävistämme huolimatta.
Seurakunnat ovat samanarvoisia, olkoon niitä jäseniä satoja tai vain muutamia. Ehkä suurissa seurakunnissa onkin suotavaa perustaa pienempiä ”soluja”, missä ihmiset tutustuvat ja lähentyvät paremmin. Siten toteutuu paremmin Jeesuksen rukous uskovien puolesta ”että he olisivat yhtä”.
Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. Sillä kyllä toimiva seurakuntayhteys vaatii sitä toisiemme rakastamista. Minkä vuoksi kaikki eivät kuitenkaan pysy siinä seurakuntayhteydessä? Onko silloin rakkauteen tullut säröjä vai synti / välinpitämättömyys vienyt voiton. Onko silloin oikein tukahduttaa se omantunnon ääni; minä tarvitsen muiden yhteyttä ja yhtenäistä rukousta. Yritetäänkö tänä päivänä miellyttää enemmän ihmisiä kuin Jumalaa?
Raamatun sanaan kun turvaamme ja siitä elämän ohjeet vain nöyrinä otamme, niin yhteys seurakunnissamme säilyy.
