Jumala ei muuttanut Niilo Mäenpään mahdotonta lähetyskutsua – Hän muutti Niilon. Kamerunissa lähettivuotensa palvelleen miehen viimeinen lähetyskenttä on avautunut kotitalon seinien sisälle.

Niilo on aloittanut aamunsa totutusti uimalla tunnin. Senioritalon saunaosastolla on liki kylpylämäiset olosuhteet ja vakiintunut noin kymmenen aamusanojan joukko.

– Lääkäri sanoi, että uin niin paljon kuin suinkin pystyt. Vaikka on sydämen vajaatoiminta, uiminen ei rasita. Rakastan uimista.

Laukaan Vihtavuoressa varttuneen Niilon lapsuuskodin lähellä oli kolme järveä ja seitsenlapsisessa perheessä uimaseuraa.

– Jos äitienpäivänä olivat rannat sulat, kipitimme uimaan.

Pohjois-Kamerunin lähettivuosina lämpötila vaihteli 30 ja 40 asteen välillä. Meri oli kaukana etelässä. Jos jokin joki tai järvi löytyi, sairastumisriski esti uimisen. Aamu-uinnit ovatkin luksusta, jota Niilo arvostaa. Saunan lauteilla on myös auennut uusi, yllättävä lähetyskenttä.

Tästä taivaskotiin

Niilo on asunut Turun ydinkeskustan tuntumassa sijaitsevassa noin 200 huoneiston Verkahovissa viitisen vuotta. Kaikki mukavuudet löytyvät saman katon alta. On ravintola, kahvila, hammaslääkäri, kosmetologi ja kuntosali. Sisäpihalla kukkii trooppinen, katettu talvipuutarha.

– Ennen joulua pääaulaan ripustetaan katosta 50 valaistua joulukuusta. Se on niin kaunista. En ole missään tällaista nähnyt. Kun kävin täällä ensikerran Turun helluntaiseurakunnan työntekijänä, ajattelin, että onpa kiva talo asua. Itselläni oli kuitenkin asunto keskellä Turkua.

Ihmeellisen johdatuksen kautta Niilo pääsi myöhemmin muuttamaan kristityn liikemiehen Verkahovista omistamaan asuntoon, jonka vuokrakin on maltillinen. Se on taloudellisesti niukkaa elämää eläneelle miehelle suuri siunaus.

– Jumala korvaa kaiken takana eletyn. Nyt kun olen iäkäs, hän on johtanut taloon, jossa on helpointa olla. Tämä on kauniskin. Olen hyvin kiitollinen näistä vuosista. Sanoin tyttärelleni Millalle, että tästä lähden taivaskotiin.

Vanhanajan saarna

Ensimmäisenä jouluna Verkahovissa Niilo sai kunniatehtävän. Talon emäntä pyysi häntä lukemaan yhteisessä joulujuhlassa jouluevankeliumin ja johdattamaan väen rukoukseen.

– Kun nostin rukouksesta pään, lähes joka pöydästä vilkuteltiin ja tultiin ihmettelemään, että olen alan mies.

Saunan lauteilla alettiin kysellä Afrikasta ja Niilon muista vaiheista.

– Niin avonaista kuulijakuntaa minulla ei ole ollut missään muualla. Sitä kertaa en mene saunaan, etteivät jotakin kysyisi. Ihmiskontaktit ovat täällä poikkeuksellisen läheisiä. Jutut jatkuvat henkilökohtaisiin keskusteluihin. Merkillinen johdatus. Ja vaikka itse sanon, ihmiset kunnioittavat hirveästi. Jos tulee perimmäisistä asioista kysymys, puoleeni käännytään. Saan olla talon pappina, ja olen ollut sellaisena onnellinen.

”Äiti ja isä elivät Jeesukselle. Eivät he saarnanneet tai pitäneet komentoa.”

Kerran Niilolta kysyttiin, voisiko hän jakaa ehtoollista Verkahovin kappelissa. Sellainenkin talosta löytyy.

– Kyllä voin! Etsin kirpputoreilta pikareita ja tilasin öylättejä. Otin ihmiset ovella vastaan ja pidin pienen puheen. 

Tilaisuudesta tuli paljon myönteistä palautetta. Vaikka entiset ammatit eivät nouse Verkahovissa esiin, Niilo tietää erään asukkaan olleen hovioikeudenneuvos.

– Hän tuli puristamaan kättä ja kiitti oikein hyvästä vanhan ajan saarnasta.

Niilo myöntää miettineensä, mikä teki puheesta vanhanajan saarnan. Tekstinä oli Matteuksen evankeliumin kuudennentoista luvun katkelma, jossa Jeesus kysyy opetuslapsiltaan, mitä ihmiset hänestä sanovat. Entä opetuslapset? Pietari vastaa: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika.”

– Puhuin, mitä merkitsee, että Jeesus on Jumalan poika, ja mitä se tänään tarkoittaa. Kerroin, että tulin lapsuusvuosina tuntemaan hänet ja avasin lunastuksen merkitystä. Ehkä henkilökohtaisuus ja lunastuksesta puhuminen ovat sellaista, mitä ei niin enää kirkoissa kuule.

Jälleen soditaan

Niilon lapsuuden kirkossa evankeliumi oli selkeä ja sanoma tuli konkreettisestikin lähelle. Vihtavuoren teollisuustaajaman baptistikirkko rakennettiin sodan jälkeen Niilon lapsuuskodin tontille. Kotitalo oli valmistunut muuttokuntoon jo syksyllä 1939, jolloin talvisota syttyi. Vihtavuoresta ei jouduttu rintamalle, sillä taajamassa toimi valtion ruutitehdas.

– Muistan selvästi, miten äiti ja isä keräsivät meidät kaikki ympärilleen ja kertoivat, mitä on odotettavissa. Olin viisivuotias.

Nyt Euroopassa eletään jälleen hyökkäyssodan pitkiä, kuukausiksi kasvavia viikkoja.

– Ukrainan tilanne on järkyttänyt hirveästi. Sanoin Millalle, etten olisi luullutkaan, miten voimakkaasti se tuo entiset muistot mieleen. Vielä pitää lähes 90-vuotiaana kokea, että Euroopassa soditaan. Se ahdistaa.

Niilon äiti ja isä ottivat aikanaan Karjalan evakkojen kohtalon ja ihmisten kodittomuuden voimakkaasti asiakseen.

– Annan heille arvosanan kymmenen plus. Meillä oli viiden huoneen talo, jonne otettiin viisihenkinen karjalaisperhe ja lisäksi yksittäisiä karjalaisia. Parhaimmillaan, vaiko pahimmillaan, meillä asui 24 henkeä.

Toinen poika

Sodasta huolimatta Niilon lapsuusmuistot ovat kauniit.

– Äiti ja isä elivät Jeesukselle. Eivät he saarnanneet tai pitäneet komentoa. Suuri kunnioitus ja rakkaus heille ja heidän kasvatustyylilleen.

Niilon vuotta vanhempi sisar Anna-Liisa, Lissu, menehtyi viisi vuotta sitten. Lapsuuden perheestä on elossa enää Niilo.

– Hirveä ikävä lapsuuskotini väkeä. Meillä oli erittäin läheiset suhteet. Vaikka asuimme eri puolella Suomea, soittelimme vähintään kerran viikossa.

Lissun kanssa Niilo kasvoi kuin kaksosparina. Sisko suostui pitkin hampain jopa lykkäämään koulunaloituksensa, jotta Niilo pääsi samalle luokalle.

– Lissu sanoi kuolemaansa saakka, että kun jäin sinua odottamaan. Kun läksin 17-vuotiaana baptistien raamattuopistoon Vaasaan, Lissu seurasi pian perässä. Opistolle tarvittiin emäntä.

”Sanoin Jumalalle, ettei minusta ole ikinä lähetystyöhön. Juttelin isällekin asiasta. Hän ei tyrmännyt.”

Kansakouluaikoina sisarukset istuivat yhteisessä paripulpetissa. Lissu oli ujon ja aran veljensä äänitorvi.

– Pelkäsin ihmisiä kuin ruttoa. Olin 15-vuotias, kun Jumala rupesi puhumaan minulle lähetystyöstä. Tuli tuska ja hätä asiasta. Siihen vaikutti pyhäkoulunopettajamme Eeva Rinne, joka palveli sittemmin Intiassa vuosikymmeniä.

Niilo tiedosti, ettei hänen luonteellaan ollut asiaa tehtäviin, joissa pitäisi kohdata paljon ihmisiä ja puhua julkisesti.

– Sanoin Jumalalle, ettei minusta ole ikinä lähetystyöhön, eikä julkiseksi esiintyjäksi. Juttelin isällekin asiasta. Hän ei tyrmännyt. Hän oli merkillinen isä ja kasvattaja, hengellinen rohkaisija.

Niilon täti Emmi Anttila avasi lauantaisin kotinsa ovet seurakunnan nuorille. Marraskuun 27. päivänä vuonna 1950 Niilo jäi Emmin luona vielä polvilleen muiden jo siirtyessä raamatunluvun, keskustelun ja rukouksen jälkeen teepöytään.

– Ei ollut kummoisia järistyksiä, mutta tiesin, että Jumala tekee jotakin. Aloin ylistää uusilla kielillä, ja kun nousin, olin toinen poika. Ujo ja pelkäävä jäi tuolin ääreen. En ole kysynyt psykiatreilta, miten he asiaa selostaisivat. 

Niilosta tuli persoona, jota voisi luonnehtia ulospäinsuuntautuneeksi.

 – Sama ihminen, mutta sisin olemus muutettiin. On vaikea kertoa ja ehkä ymmärtääkin, miten voimakas muutos oli.

Holy man

Muuttuneenkaan miehen raamattukoulu ei ottanut alkuun sujuakseen. Rehtori Mikko Kolomainen oli hyvä sekä opettamaan että vaatimaan. Niilo ajatteli joululomalla jo jättää opiskelut, mutta isä rohkaisi jatkamaan.

– Viiden miehen vuosikurssimme oli siitä poikkeuksellinen, että jäimme kaikki hengelliseen työhön.

Niilon kanssa opiskelivat muun muassa Jouko Neulanen sekä veljekset Teuvo ja Seppo Aaltio. Osa oli suorittanut lukion, mutta Niilolla ei ollut edes keskikoulutaustaa. Jouko Neulasesta tuli myöhemmin baptistiyhdyskunnan johtaja ja raamattuopiston rehtori sekä poikkeuksellisen taitavaksi laajasti tunnustettu tulkki.

Lahjakkaaksi kirjoittajaksi osoittautunut Teuvo Aaltio päätyi Totuuden Kaiun päätoimittajaksi. Hänen aikanaan lehti muutti nimensä Kodin Ystäväksi. Kun Aaltio lähti ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa, hän sai potkut.

– Teuvo söi kauraryynejä, kun ei ollut rahaa. Se oli järkyttävää. Hän siirtyi luterilaisen kirkon palvelukseen korkeaan tehtävään, jossa vaadittiin kielitaitoa. Teuvo oli käynyt nelivuotisen baptistiseminaarin Sveitsin Rüschlikonissa, kuten Joukokin.

Samaan opinahjoon suuntasi Teuvon ja Joukon jo valmistuttua myös Niilo. Hän oli suorittanut ensin armeijan ja palvellut muutaman vuoden evankelistana sekä Turun baptistiseurakunnan työntekijänä. Amerikkalaisbaptistien perustama seminaari oli korkeatasoinen opinahjo, jonka lähetyslinjalla Niilo opiskeli kaksi vuotta.

– Alku meni kuin unessa. En osannut vielä englantia riittävästi. Sitten se aukeni.

Teologinen seminaari ei ollut varsinainen raamattukoulu. Niilo arvioi opetuksen samantyyppiseksi kuin teologisissa tiedekunnissa.

– Minulla oli asian kanssa kriisini, mutta ymmärsin, että on tehtävä hengellinen valinta. Siivilöin asioita, joita en henkilökohtaisesti hyväksynyt, vaikken tehnyt siitä numeroa.

Niilo oli kertonut seminaarihakemukseen vaaditussa englanninkielisessä selostuksessa Pyhällä Hengellä täyttymisestään. Baptistiseminaarissa se oli uutta. Eräällä oppitunnilla opettaja kääntyi Niilon puoleen ja kysyi, voisiko herra Mäenpää kertoa kokemuksestaan.

– Kerroin tietenkin. Opiskelijat piirittivät minua tunnin jälkeen, kyselivät ja kyselivät. Ranskalaiset alkoivat vitsillä nimittää minua holy maniksi, pyhäksi mieheksi.

Voimajohto kestää

Sveitsin opintojen jälkeen Niilo aloitti kieliopinnot Pariisissa. Kamerunissa oli osattava ranskaa. Opintojen aikana Niilo ja Marja Nieminen avioituivat ja saivat esikoisensa Tapanin, Taatan. Kameruniin lähti kolmehenkinen perhe.

– Ilman Pyhän Hengen kokemusta Emmin luona en olisi lähtenyt tai selviytynyt Afrikassa. Oli varma sisäinen tieto, että Jumala on kutsunut.

Varmuutta Jumalan huolenpidosta vahvisti myös eräs tilanne ennen kieliopintoja. Niilo teki jäähyväiskierrostaan Etelä-Pohjanmaan seurakunnissa. Oili Niskanen kutsui hänet Seinäjoella kotiinsa ennen iltakokousta paikallisessa vapaaseurakunnassa. Rukoillessa Oili sai näyn ja profetian. Hän kertoi Niilolle, että tie, jolle hänet on kutsuttu, tulee olemaan hyvin vaikea, täynnä kysymyksiä ja kärsimyksiä. Jumala olisi kuitenkin hänen kanssaan joka päivä ja joka tilanteessa.

– Oili näki kaapelin, joka laskeutui taivaasta selkäni tasolle ja jakautui pieniksi johdoiksi eri puolille selkääni. Vaikka kulkisin läpi raskaiden aikojen, voimajohto ei tulisi pettämään. Kun sairastuin Kamerunissa vuodeksi hengenvaaralliseen bilhartsiaan, ilmoitus oli kuin nenäni edessä. Se on palautunut mieleen muissakin vaikeuksissa.  

Voimajohto on kestänyt myös asian, jonka Niilo kokee elämänsä raskaimpana. 26-vuotinen tasainen ja onnellinen avioliitto päättyi, kun Marja muutti pois yhteisestä kodista 1980-luvun puolivälissä.

– En ole tästä vieläkään irti. Jokainen päivä on pieni kuolema. En olisi osannut kuvitella, että tällainen vaihe tulee. Voimajohto on ollut suuri rohkaisu.

Vaikeaa asiaa ei jätetty pois Niilon vuonna 2006 ilmestyneestä elämäkerrasta Niilo Mäenpää: pöydän alta maailman ääriin. Helluntaiherätyksen kustannusyhtiö Aikamedia pyysi useampaan kertaan, että Niilo antaisi kirjoittaa itsestään. Hän kieltäytyi.

– Kun kuitenkin muistin vielä asioita suhteellisen hyvin, ajattelin lopulta, että nyt pitää toimia. Ilmoitin, ettei kukaan muu kirjoita kirjaa kuin ystäväni Tapani Sopanen.

Kirjan painos on loppuunmyyty. Osittain suosio johtunee rehellisyyden asteesta, jolla siinä käsitellään niin voitot kuin tappiotkin.

– Minulta kysyttiin, pystynkö kertomaan avioliittoni kariutumisesta. Vastasin, että nyt pystyn, mutta kun Marja muutti pois, en olisi pystynyt. En puhunut haastatteluissa tuolloin yksityiselämästäni. Marja on kuitenkin niin erottamaton osa elämääni, ettei ulkopuolelle rajaaminen tullut kysymykseen. Meillä oli hyvä ja onnellinen avioliitto, ja Marja todella eli lähetystyölle kentällä ollessamme.

Haavoja nuolemaan

– Yksikään seurakunta ei suhtautunut kielteisesti, vain jotkut yksilöt, muistelee Niilo avioliiton kariutumisen aikaa.

Marja muutti pois yhteisestä kodista toukokuussa. Seuraavan vuoden tammikuussa olivat helluntaiherätyksen 700–800 osanottajaan yhteen koonneet talvipäivät. Niilo saapui ystävänsä kanssa kahvitauolta saliin. Äänessä ollut henkilö keskeytti puheensa ja jatkoi kysymällä, miksi eronneita miehiä pidetään helluntaiherätyksen työntekijöinä. Kaikille oli selvää, kehen sanat viittasivat.

Henkilöön menevä vuodatus sai jatkua. Kukaan ei vaatinut puhujaa lopettamaan tai puolustanut Niiloa. Eteisessä moni taputti olalle. Ihmeteltiin, miten Niilo jaksaa.

– Ei ollut vaihtoehtoja. Vuodatustilaisuuden jälkeen alkoi yhteysilta. Muut jäivät hoitamaan yhteyttään, minä läksin kotiin loukattuna ja hakattuna nuolemaan haavojani.

”Ei ollut kummoisia järistyksiä, mutta tiesin, että Jumala tekee jotakin.”

1980-luku oli ankaraa aikaa muissakin liikkeissä. Sen sai tuta eronnut baptistivaikuttaja Jaakko Kalliomäkikin, joka avioitui uudelleen.

– Kyllä häntä siitä lennätettiin. Itse en joutunut kokemaan samaa, sillä en mennyt uudelleen naimisiin, kuten ei Marjakaan. Katkeruutta ei jäänyt ketään kohtaan. Marjan kanssa tapaamme viikoittain ja soittelemme pari kertaa viikossa. Tyttäreni Milla on seurannut minua läheltä ja ihmetellyt, että olen tämän kaiken keskellä pystynyt elämään.

Lapsilleen Niilo sanoi heti Marjan lähdettyä toivovansa, ettei lasten asenne muutu kumpaankaan suuntaan. Ei se muuttunutkaan.

– Mitä enemmän tulee ikää, koen yksinäisyyttä. En jaksa mennä, kuten nuorempana tai koe, että pitää olla joka paikassa. Seurakuntaa on ollut korona-aikana ikävä. Olen sosiaalinen, että tykkään nähdä ihmisiä.

Kevät 2020 oli Niilolle erityisen vaikea. Lapsenlapset eivät voineet käydä. Millankin kanssa kohdattiin vain oven raossa.

– Kaipaan vapaampaa aikaa, mutta entisiin en haikaile. Olen kova lukemaan ja tykkään seurata Suomen hengellisen kentän ja maailman asioita.

Into puuttuu

Kristillisiä piirejä tarkatessaan Niilo on tehnyt surullisen havainnon.

– Lähetysinnosta on enää vähän jäljellä. Helluntaiherätyksellä oli parhaimmillaan 400 lähettiä. Onko enää sataakaan? Silti on maita ja seutuja, joissa ei ole julistettu ihmiseltä ihmiselle. Afrikassa tietokoneet ja kännykät eivät ole ihmisten käsissä sillä tavalla kuin meillä. 

Mäenpäiden lähettikausi alkoi aikanaan Kamerunin suurimmassa kaupungissa Doualassa, jossa oli jo vakiintuneita seurakuntia. Myöhemmin he lähtivät pioneerityöhön Pohjois-Kamerunin hyvin vaatimattomiin olosuhteisiin. Tapanin lähestyessä kouluikää suunniteltiin, että Marjan vanhemmat hakevat pojan Suomeen. Se oli raastava ajatus, jatkuva itkun aihe.

Marjan sairastuttua jäykkäkouristukseen koko perhe joutui jättämään Kamerunin. Lääkäri kielsi paluun kentälle vuosiksi. Niilon työ lähetysasioiden parissa jatkui kuitenkin vuodet 1972–1980 Suomen baptistiyhdyskunnan lähetyssihteerinä.  

– Euroopan baptistien lähetysliiton kokouksiin saapui lähettikandidaatteja, joiden kanssa keskusteltiin. Halusimme kuulla heidän kutsustaan. Se oli voimakasta aikaa, voimakkainta sitten Afrikan vuosiemme. Suomen baptisteilla oli useita lähettejä, kuten Lempiset, Sirkat, Vollweiterit, Malinit ja Vehkaojat. Lähetysliittoon kuului 17 maata.

Niilon mukaan opetustyössä – raamattukouluissa ja seminaareissa – kaivataan yhä länsimaisia lähettejä. Afrikassa on voimakkaita paikallisia julistajia, mutta heitä on koulutettava. Mahdollisuus lähettää on, into puuttuu. Ehkä tähän vaikuttavat helppo nykyelämä ja se, ettei lähetystyöstä juuri puhuta.

– Koen tämän kipeänä. Lähetysmies elää minussa perille saakka. Lähetyskokoukset olivat ennen tapauksia, nyt lähetyssunnuntai ei nykäise millään tavalla. Ei se ole varallisuuskysymys. Monissa seurakunnissa on tiukkaa, mutta koskaan ei olla eletty niin hyvissä oloissa kuin nyt, jos ulkonaista elämää katsoo.

Ihmisillä on kykyä ja haluakin auttaa. Sen Ukrainan sota on osoittanut.

– Jos lähetystyö olisi enemmän esillä, ihmiset syttyisivät.  

Lauman haju

Siitä Niilo iloitsee, että Kamerunissa on nykyisin suuria, tuhansien ihmisten seurakuntia. Ne ovat alun perin valkoisten aloittamia. Mäenpäidenkin tekemä pioneerityö Pohjois-Kamerunissa synnytti pysyviä seurakuntia, vaikkakaan ei suuren suuria, sillä seudulla on paljon pieniä viidakkokyliä.

– Sydän on siellä. Ei sellaista päivää, etten siellä käy ajatuksissa ja rukouksissa.

Niilo näki hiljattain televisiossa Jaakko Heinimäen haastattelun, jossa tämä siteerasi jotakuta 1300- tai 1400-luvun kirkonmiestä.

– Hän oli kirjoittanut, että paimenen täytyy haista laumalle. Ellei haise, ei voi olla paimen. Olen sama mieltä. Ellet samaistu sen kansan elämään, jonka parissa olet, et voi toimia. Jos olet erillään tai yläpuolella, et koskaan kohtaa sydämen tasolla.

Mäenpäiden ruohonjuuritason työ Pohjois-Kamerunissa oli arkista, ihmisläheistä ja toimenkuvaltaan laajaa.

– Olimme virallisesti teknillisiä neuvonantajia. Teimme raamattukoulutyötä, erilaista opastustyötä esimerkiksi rakentamisen suhteen ja perustimme kouluja. Lauma pysyi lähellä.

Hukattu ydin

Lähestyvä pääsiäinen on Niilolle sekä hyvin tärkeä että toisaalta omassa elämässä vähän näkyvä juhla. Perheperinteitä siihen ei liity.

– Mämmiä syödään ja narsisseja voi olla maljakossa. Pääsiäinen ei ole sen korostetumpi kuin mikään muukaan hengellinen tapahtuma. Pääsiäinen ja joulu ovat tavallaan joka päivä. Sanomaltaan pääsiäinen on toki kristinuskon suurin juhla. Koko evankeliumi kilpistyy pääsiäiseen, Getsemaneen, pitkäperjantaihin, ristin tapahtumiin ja ylösnousemukseen.

Niilo ajattelee, että jos kristityiltä puuttuu pääsiäinen, maailmalle ei ole mitään tarjota.

– Ei täällä Verkahovissakaan kirkon opit ihmisiä kiinnosta. Jos kerrot, mitä Jeesus merkitsee tänä päivänä, silmät leviävät. Ihmetellään, että voiko sitä kokea tänäänkin. Aika, jossa elämme, kaipaa ristin ja ylösnousemuksen sanomaa. Rukoilen, että evankeliumin ydin saisi nousta esille.

Niilo ymmärtää, että korona-aikana ei ole voinut suurtapahtumia järjestää, mutta toivoo, että seurakunnat alkavat pitää ulospäinsuuntautuvia tilaisuuksia, kun korona hellittää.

”Lähetyskokoukset olivat ennen tapauksia, nyt lähetyssunnuntai ei nykäise millään tavalla.”

– En epäile, etteivätkö ne vetäisi. Ihmisillä on nälkä ja jano evankeliumin perään. Se elää aina omaa vakaata aikaansa minkä tilanteen keskellä hyvänsä.

Niilo kokee, että seurakunnissa keskitytään nykyisin puheeseen armosta ja rakkaudesta.

– Niistä tuleekin puhua. En kuulu kaartiin, joka lähtee tuomiosaarnoja pitämään. Mutta jos armo ja rakkaus eivät vaadi henkilökohtaista suhdetta tai ratkaisua, jotain puuttuu. Ei ihmisiä pidä väkisin vetää esille rukoiltavaksi, mutta ydin pitää olla reilusti näkyvillä. Nyt ajatellaan, ettei saa loukata tai tuoda asioita liian tyrmäävästi. Tietenkin pitää tietää, miten esiinnyt, mutta ei olla liian arkakaan. Ihmisiltä ei enää juuri kysytä, haluaako joku antaa elämänsä Jeesukselle. Ajatellaan, että täytyy saada olla rauhassa. Mutta Jeesuksen tietoisesta seuraamisesta on voitava puhua.

Sen Niilo myöntää, että ehkä saarna ei niinkään ihmisiä enää vedä, mutta musiikki ja laulu kyllä. Hän muistelee, miten suuret kuorot lauloivat Kristallivirtaa ja Tuhlaajapoikaa.

–  Turunkin konserttisali, jonne mahtuu noin 1300 henkeä, oli aina täynnä. Nyt eletään erilaista aikaa, muttei niin erilaista, ettei ihmisiä saa liikkeelle.

Juhlan tuntu

– Vielä soitetaan ja kysytään puhujaksi, Niilo kertoo.

Neljän vuoden ajan hän on vastannut pyyntöihin kieltävästi. Vauhti hidastui merkittävästi jo siinä vaiheessa, kun hän täytti 80 vuotta.  

– Tuntui hyvältä ja ei-hyvältä luopua julistustyöstä. Aiemmin minulle ei ollut vaikeaa majoittua vieraitten ihmistenkin koteihin. Nyt en niin millään haluaisi jäädä vieraaseen huusholliin, vaikkei intoon ja työhön nähden mikään ole muuttunut.

Niilo kertoo huomanneensa Kodin Ystävän viime numerosta, että baptistikirkon kesäjuhlat järjestetään tulevana kesänä Laukaassa.

– Tekisi mieli mennä, jos vointi vain olisi sellainen ja joku lähtisi autolla. Näkisi vuosikymmenten takaisia ystäviä, vaikka monet ovat jo perillä. Pääsisin juurille. Katsotaan, jos kesään asti pääsen.

”Lähetyskokoukset olivat ennen tapauksia, nyt lähetyssunnuntai ei nykäise millään tavalla.”

Myös Iso Kirja -opistolla elokuussa järjestettävät senioripäivät innostaisivat vielä Niiloa. Sen suurempia toivomuksia ei tulevaisuuden suhteen ole.  

– Millan nuorin poika Santeri sai kolme kuukautta sitten hymyileväisen pojan, Max-herran. Siunaan hänet parin viikon kuluttua. Kun on jo neljäs polvi, ja olen sen nähnyt, kai olen valmis lähtemään yläilmoihin.

Vastassa riittää rakkaita.

– Äiti, isä, kaikki sisarukset ja Taata.

Niilon ja Marjan poika menehtyi sydänkohtaukseen kymmenen vuotta sitten. Niilonkin kotiinlähtö oli lähellä, kun hän sairastui kaksi vuotta sitten keuhkokuumeeseen. Kun epätodennäköinen toipuminen tapahtui, lääkäri totesi Niilon elävän hyvän kuntonsa ansiosta. Aamu-uinnit tuottivat tulosta.

– Kun makasin huonona, minulla oli kaksi kokemusta. Oli suuri juhlan tuntu. Pääsen taivaallisiin juhliin! Sitten oli perhe, joka istui sängyn ympärillä, kaikki rakkaita ja läheisiä. En tuntenut minkäänlaista pelkoa tai kammoa, vain juhlan tuntua. Sellaista toivon silläkin hetkellä, kun lähtöni tulee.

Artikkelin kuvat: Lari Leino