Sitä tunsi itsensä lähes nuoreksi ja vastuuttomaksi, kun suuntasi ystäväporukalla Ahonniemen leirikeskukseen viikonlopun viettoon Baptistinaisten Syyspäiville. Päivien teemana oli Johanneksen evankeliumin luvun 17, jakeen 21 mukaisesti, Että he yhtä olisivat. Viikonloppuun ei uskoakseni monellakaan kuulunut yksinäisiä hetkiä, ellei yöunia lasketa. Yhteyttä koettiin ja elettiin todeksi yli seurakunta-, kirkkokunta- ja mannerrajojen.
Itselläni sydämessä läikähti erityisesti Turun Baptistinaisten näkeminen. Onhan se lapsuuden kotiseurakuntani ja pala omaa henkilökohtaista historiaani. Tuntuu sekä hienolta että haikealta, että olemme yhtä yhä vuosikymmenten jälkeen, vaikka konkreettiset kohtaamiset vuoden aikana voidaan laskea yhden käden sormilla. Uskon, että tämä yhteys perustuu ensisijaisesti siihen, että olemme sisaria Jeesuksessa Kristuksessa, samaa heimoa, vaikkakin eri ikäisiä ja erilaisilta elämänpoluilta.
Lauantaiaamussa oli jopa pientä jännitystä ilmassa, kun sisaria saapui ympäri Suomen, ja sisaret kohtasivat toisiaan peräti vuosikymmenten tauon jälkeen. Moni kahvi- ja ruokahetki olisi varmasti voinut seurustelujen puitteissa kestää pidempäänkin, jos muu ohjelma olisi sen sallinut. Tällä kertaa me tamperelaiset olimme Margit Sinisalon kokoaman suunnitteluporukan kesken laatineet jämptin ohjelman, joka toivon mukaan mahdollisti myös yhdessäoloa ja kohtaamisia.
Lauantain puhujavieraana meillä oli Marttyyrien äänen Mari Palomäki, jonka puheen myötä avautui myös maailmanlaajuisen yhteyden merkitys. Maailmalla kristityt sisaret ja veljet ovat eri tavoin ahtaalla, ja Jeesuksen tunnustamisella omaksi Herraksi ja Vapahtajaksi voi olla inhimillisesti katsottuna kohtuuton hinta. Silti on niitä, jotka yhä tänä päivänä katsovat Jeesuksen nimen tunnustamisen kalliimmaksi aarteeksi kuin minkään maanpäällisen. Voisi jopa sanoa, että katsomamme tositapahtumiin perustuva elokuva Sabina Wurmbrandin ja hänen miehensä Richardin elämästä 1930–1950-luvuilla natsien miehittämässä Romaniassa on elävä esimerkki Kristuksen tuntemisen ensisijaisuudesta. Paavalin sanoin: “Mutta mikä minulle oli voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana – että voittaisin omakseni Kristuksen ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella; tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman ja hänen kärsimyksiensä osallisuuden, tullessani hänen kaltaisekseen samankaltaisen kuoleman kautta, jos minä ehkä pääsen ylösnousemiseen kuolleista.” Filip. 3:7–11.
Lauantain päivähetken kohokohta oli englantilaisesta High Tea -tyylistä inspiroitunut hieman hienompi kahvi- ja teehetki, jonka äärellä varmasti vaihdettiin monia ajatuksia ja kuulumisia.
Iltapuolella me liki nelikymppiset “nuoret” luotsasimme pienryhmäkeskusteluja uskovien yhteyden kokemuksista, haasteista ja vaikutuksista. Itselleni jäi päällimmäisenä mieleen ryhmien jakamista ajatuksista se, että yhteyttä voi parhaiten vaalia ymmärtämällä erilaisuutta ja suhtautumalla armollisesti niin itseen kuin toisiinkin. Tämän teeman ympärillä ovat omat ajatukseni kulkeneet vielä näihin päiviin asti. Välillä meinaa jokin menneisyyden haamu ja kipeä kokemus nostaa päätään ja tuoda mukanaan katkeruuden ja häpeän tunteet. Valitsin viedä asian rukouksessa Taivaan Isälle ja melko välittömästi sain vastauksen: “Jeesus on lunastanut minun kipuni ja minua loukanneen henkilön väärät teot.” Siitä hetkestä lähtien, eli arviolta viime lauantaiaamusta alkaen, olen tuntenut syvästi sisimmässäni, että Jeesus on meidät molemmat lunastanut, joten olemme sujut. Uskon, että jos keskitymme näkemään toisissamme hyvää ja palvelemaan toinen toistamme, niin on vaikeampi antaa muurien nousta välille. Vanhin tyttäreni kiteytti asiaa kuluneella viikolla: “Äiti, kannattaa olla ystävällinen muille, koska ei kukaan kehtaa olla epäystävällinen sille, joka on kiltti ja huomioi muut”. Lauantai-illan pimetessä rohkeimmat ja sisukkaimmat viettivät iltaa vielä uiden ja saunoen, mutta niiltä lauteilta minulla ei ole jakaa omia kokemuksia, kun uni alkoi jo painaa silmiä ja lämmin saunaparven peti kutsua.
Sunnuntaina herättelimme kehoa ohjaamallani Tikva-tunnilla. Tikva on hepreaa ja merkitsee sitä toivoa, joka meillä on Jeesuksessa Kristuksessa. Se on hengellinen ja kristillinen lempeä kehonhuoltoon ja rentoutumiseen keskittyvä liikuntamuoto, jossa tavoitellaan yhteyttä Jumalan kanssa oman hiljentymisen ja rukouksen sekä ohjaajan Raamatunluvun myötä. Ilokseni sain tuokiosta positiivista palautetta, ja useampi oli kokenut sen merkityksellisenä.
Keho ja mieli raukeina hiljennyimme yhteiseen rukoukseen seurakuntiemme puolesta Raija Latvalan johdolla. Oli tärkeää kuulla muiden seurakuntien kuulumisia ja rukousaiheita ja saada kantaa niitä Taivaan Isälle yhdessä, ja toivon mukaan jälkeenpäin myös kukin omassa rukouselämässämme. Kenties vielä kohtaamme sellaisissa merkeissä, että saamme todistaa Jumalan ihmeellisistä rukousvastauksista. Ongelmat ovat oleellisia, sillä ilman niitä meillä ei olisi ihmeitäkään.
Viikonlopun musiikissa meitä palvelivat Raija Latvala ja tyttärensä Kaisu Fränti.
Sunnuntaipäivän raamattutunnin meille piti Anneli Lohikko. Hän nivoi taitavasti yhteen niin viikonlopun teeman, Johanneksen evankeliumin luvun 17 kertomusta Jeesuksen jäähyväisrukouksesta, kuin oman kokemuksensa siitä, mitä on olla Jumalan käytössä Hänen valtakuntaansa työssä ja nöyrtyä sille palveluspaikalle, jonka Jumala on itse kullekin tarkoittanut. Ihmisen omat suunnitelmat ja Jumalan tarkoitusperät eivät aina heti alkumetreillä kohtaa, mutta jos vain antaudumme Jumalan tahtoon, niin varmasti Hän meitä johdattaa. Anneli rohkaisi meitä olemaan ensisijaisesti yhtä Isän kanssa, jotta voimme aidosti kristittyinä olla yhtä sisarina ja veljinä. Yhteys Isään rakentuu rukouksen ja Sanan luvun kautta. Raamattu on meidän ohjekirjamme, mutta myös elävä ja vaikuttava Jumalan Sana meille tänäkin päivänä. Sana myös lupaa, että meidän kristittyjen yhteydellä on todistusvoima maailmalle Jeesuksen sovitustyöstä ja Jumalan rakkaudesta. “Niin kuin sinä olet lähettänyt minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät maailmaan; ja minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt totuudessa. Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt. Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä – minä heissä, ja sinä minussa – että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niin kuin sinä olet minua rakastanut.” Joh.17:18–23.
Sunnuntain päätöstilaisuudessa saimme kuulla myös Liisan terveiset sekä Raili Huhtalan välittämiä kuulumisia Sierra Leonesta. On arvokasta, että keskuudessamme on mantereita, kieliä ja kulttuureja ylittävää yhteyttä. Vaalikaamme näitä jatkossakin!
Baptistinaisten Syyspäivien Että me yhtä olisimme -teeman myötä olen pohtinut paljonkin sitä, miksi yhteys ei ole aina niin helppoa ja luontevaa. Koen että paholaiselle kristittyjen yhteys on sangen vastenmielistä. Niinpä hän yrittää pudotella ihmisten ja seurakuntien välille kiiloja, ristiriitoja, loukkauksia ja väärinymmärryksiä, jotka katkeroittavat sydäntä. Katkeralla sydämellä on vaikeampi rakastaa toisia ihmisiä, heijastaa Jeesusta ja olla yhteydessä toisiin uskoviin. Jotta jaksamme rakastaa ja olla yhtä ja yhteydessä, meidän täytyy ottaa esimerkkiä Jeesuksesta, joka sekä pesi lähimmäistensä jalkoja että vetäytyi välillä yksinäisyyteen, hiljaisuuteen ja rukoukseen – yhteyteen Taivaallisen Isän kanssa. Kun palvelemme toinen toisiamme, emme voi heittää kiviä. Kun vaalimme yhteyttä Isään, on luontevampaa ja antoisampaa vaalia yhteyttä toisiin: palvella, iloita, jakaa kuormia, kulkea yli rajojen, nähdä toisenkin näkökulma ja ymmärtää toisen kivut. Joonan kirjasta nousee myös yhteyteen liittyvä teema. Joona pelkäsi, että Jumalan armo Niiniven kansaa kohtaan olisi suurempi kuin hänen oma vihansa, että Jumala armahtaisi kansaa, Israelin vihollisia, joita hän itse vihasi ja jotka hän oli jo tuominnut. Mielestäni on tärkeää pohtia myös omalla kohdalla, keitä me olemme jo tuominneet Jumalan armon ulottumattomiin, keiltä me olisimme kieltämässä yhteyden. Toivon koko sydämestäni, että valitsemme siunata myös ja etenkin niitä ihmisiä, joiden kanssa yhteys on vaikeaa. Mikä valtava todistusvoima sillä olisikaan seurakunnissa ja maailmalle nähdä ja elää todeksi sellaista Jeesukselta lahjana saatua armoa ja rakkautta, joka tuo sovinnon, kuroo haavat umpeen ja luo uutta ja entistä väkevämpää yhteyttä Jeesuksen rakkauden kautta.
Tampereella 21.10.2026 Reetta Kylmäkoski
Kuvat suurimmaksi osaksi Liisa.
