Ystävyyden vastakohta on yksinäisyys. Yksinäisyys eroaa vapaavalintaisesta yksinolosta, joka on myönteinen kokemus. Yksinäisyys on aina negatiivinen kokemus, ja siihen liittyy ahdistuksen, toivottomuuden ja ulkopuolisuuden tunteita sekä elämän merkityksettömyyttä. On arvioitu, että maamme väestöstä 20% kokee yksinäisyyttä. Näistä 5% kärsii syvästä yksinäisyydestä. Kysymyksessä on monisyinen ongelma, johon liittyy kourallinen erilaisia sivuvaikutuksia.
Yksinäisyys voi olla luonteeltaan sosiaalista ja emotionaalista. Sosiaalinen yksinäisyys syntyy siitä, ettei ihminen koe pääsevänsä mukaan tai tulevansa hyväksytyksi toivomaansa joukkoon tai yhteisöön. Kuuluminen ja hyväksytyksi tuleminen on yksi itsetunnon tärkeistä peruspilareista. Näin myös Jumalan seurakunnassa.
Emotionaalinen yksinäisyys syntyy, jos ihmisellä ei ole merkityksellisiä ja läheisiä ihmissuhteita — vaikka hänellä olisi paljon ihmisiä ympärillään. Emotionaalisessa yksinäisyydessä on kysymys ystävättömyydestä. Siihen vastaaminen on haastavaa.
Emotionaalisen yksinäisyyden syntymekanismina on yksilön peruskokemus siitä, ettei hän ole ystävyyden tai rakkauden arvoinen. Ympäristön hyvääkin tarkoittava lähestyminen tulkitaan negatiivisesti, ”ei ne oikeesti välitä”. Taustalla on usein häpeä ja negatiiviset ajatukset itsestä. Tällöin tulkinnat muuttuvat suojelevista tuhoaviksi. Jeesuksen sanat ”tahdotko tulla terveeksi” ovat edelleen ajankohtaiset, täysin totta ja iso mahdollisuus. Raamattu lupaa: ”Hän parantaa ne, joilla on särjetty sydän, ja sitoo heidän haavansa” (Ps 147:3).
Onneksi jokainen kielteinen asia puhuu myös ”ystävänä”. Yksinäisyys voi toimia Jumalan ajurina hänen yhteyteensä. Eri tutkimuksissa on osoitettu, että ihmisten yksi keskeinen odotus kristillisten seurakuntien suhteen on se, että nämä tarjoavat yhteisön juuri yksinäisille. Se, että osoitamme ystävyyttä, voi johtaa jonkun ystävyyteen Jumalan kanssa. Ja vaikka lopputulos ei olisi toivottu tai nähtävä, jää yksinäisyyteen vastaaminen silti tehtäväksemme. ”Minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa; minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni” (Matt 25: 31-46).
Uskoon tullessani kuulin lauseen ”maailmassa me valitsemme ystävämme, mutta seurakunnassa Jumala lahjoittaa ne meille”. Hyvin sanottu, mutta entä käytännön toteutus? Valitettavan moni kokee seurakunnassa yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Joskus se johtuu edellä kuvaamastani peruskokemuksesta, mutta usein myös meistä muista. Iloitsemme aidosti jokaisesta uudesta uskoontulleesta, mutta samaan hengenvetoon ajattelemme, että on jonkun toisen ihmisen vastuulla kulkea heidän rinnallaan ja ystävystyä heidän kanssaan. Näkymättömät rajapinnat sitovat meidät omiin mukavuuslooseihimme, ja omat tutut kuppikunnat tarjoavat helpon ulospääsyn vaivaannuttavista kohtaamisista. Olisiko tässä meillä parannuksen paikka?
Onneksi keneltäkään ei vaadita yli voimien. Seurakuntatyö on yhteistyötä. Tarina kertoo pojasta, joka laskuveden aikana kiikutti rannalle jääneitä meritähtiä takaisin mereen. Vanhempi mies, katseltuaan pojan toimia hetken, kysyi:
— Mitä merkitystä työlläsi on, et millään pysty pelastamaan niitä kaikkia.
Poika katsoi kädessään olevaa meritähteä, heitti sen mereen ja totesi:
— Sillä on merkitystä – tälle yhdelle meritähdelle.
Kun jokainen vastaa yksinäisyyden haasteeseen edes yhden kohdalla, niin monien kautta koko haaste tulee vastatuksi. Tässä on seurakunnan suuri salaisuus! Jokainen jäsen toimii toistensa ja kokonaisuuden parhaaksi.
Jokaisella on oikeus myös omiin hyviin ystäviinsä seurakuntaperheessä. Pappikaan ei pärjää vanhalla sanonnalla: ”Pappi on kaikkien ystävä, mutta ei kenenkään ystävä.” Vuosien aikana olen nähnyt että puutteistani ja virheistäni huolimatta ystäväni pysyvät ja seisovat rinnallani. Joskus on kättä väännetty, mutta aina sopu on löytynyt ja ystävyys säilynyt — ellei peräti syventynyt.
Harri Kankare
Kokkolan Baptistiseurakunnan pastori
ET psykoterapeutti (Valvira)
Työnohjaaja ja coach (STOry)
TtM, sh
Lisätietoa: Yksinäisten Suomi. 2016. Toim. Juho Saari. Gaudeamus.
