Lari Kemiläinen

Keskellä kesälomakautta uutishiljaisuus murtui, kun norjalainen Anders  Behring Breivik toteutti kaksi kuolonuhreja vaatinutta terroritekoa kotimaassaan. Tekoa edelsi pitkällinen suunnittelu ja ideologinen valmistautuminen. Tekoa on pidetty äärimmäisenä pahuuden tai mielisairauden ilmentymänä.

On selvää, ettei Breivik ole ollut kymmentä vuotta psykoosissa tai huumeissa, vaan että hänen julmat suunnitelmansa ovat olleet huolellisen harkinnan tulos. Samoin kuin natsi-Saksan joukkotuhonnan määränneet upseerit ja poliitikot, ei Breivik luultavasti tule katumaan tekojaan. Nostettuaan oman järkeilynsä ylimmäksi ohjenuorakseenhän asettuu ikäänkuin jumalalliseen asemaan.

Mutta mistä syntyy tämmöinen kylmyys, joka turruttaa ihmisen omantunnon ja eristää hänet myötätunnon ja katumuksen tunteista? Missä ovat pahuuden juuret?

Breivikin isä on kommentoinut tapahtunutta sanoen, ettei teoilla ole mitään tekemistä hänen kanssaan, eihän hän ole nähnyt poikaa sitten tämän lapsuuden.

Tietenkään tapahtunut ei ole isän vastuulla, mutta luettuani edelliset lausunnot olen nähnyt Norjan teot vain jälleen yhtenä isättömän lapsen huutona: “näe minut!”. Lapsi ei voi koskaan ymmärtää hylkäämisen syitä, mutta saa siitä elinikäisen vihan tai itsevihan siemenen.

Hylkääminen on pohjoismainen kansantauti. “Kohtelias etäisyys” jättää seurakunnissakin monet epävarmat ihmiset kokemaan hylkäämistä. Kouluissa syrjään vetäytyviltä lapsilta ei ei ehditä kyselemään, mitä heille kuuluu. Sanoma rakastavasta Taivaallisesta Isästä leimataan epä-älylliseksi hullutukseksi.  Niinpä ei ole ihme, että täällä voi kasvaa tottuneena sisäiseen kylmyyteen.

Pohjoismaisen kylmyyden murtamisessa seurakunnalla voi olla avainrooli. Evankeliumin eläminen todeksi vapauttaa lähimmäisiä kylmyyden kahleista. Meidän tehtävämme on välittää Isän rakkautta, joka ylittää kohteliaisuuden ja järjen rajat.