Joskus se voi olla pienen pieni liikahdus, jota en edes huomaa. En puhkea kiitosvirteen, koska en tunnista sitä vielä rukousvastaukseksi. Jossain syvällä jää on murtunut, vesisuoni löytänyt uuden reitin, siemen lähtenyt itämään. Ihme on jo tapahtunut: uutta ei voi pysäyttää, vaikka se tulisi kuinka hitaasti. Jos joskus tunnistaisinkin sen ihmeeksi, kukaan muu ei uskoisi. Elämäni ihmeet voivat jäädä salaisiksi, koska ne alkavat pinnan alla ja sysäävät muutosta vähitellen eteenpäin.
Ehkä syvemmällä tapahtuvia pieniä liikahduksia ei huomaa siksi, että pinnan jatkuva heiluminen peittää ne alleen. Pinnalla kohisevat muutoksen tuulet, kaikki organisaatio- ja rakenneuudistukset, joissa pieni muutosvastarinta saa räpytellä siipiään tiuhaan tahtiin pysyäkseen paikallaan. Elämme jatkuvassa muutoksessa, sanotaan, vaikka ”jatkuva muutos” kompastuukin omaan mahdottomuuteensa: jos joku on jatkuvaa, eihän se mihinkään muutu. Jatkuvan muutoksen muuttaisi vain pysähtyminen hetkeksi paikalleen.
Elämä pakottaakin joskus pysähtymään. Pienen liikahduksen sijaan törmäys satasella seinään ja mikään ei ole enää ennallaan. Ajanlasku lähtee alusta ja palasia keräten, Jumalaansa nojaten ihmisen on mentävä eteenpäin toipumisen, pienten liikahdusten tiellä. Näitä muutoksia ei tilata, mutta harva niiltäkään säästyy.
Tahdotko muuttua, kysyi kerran myös evankeliointitapahtuman mainos. Teltassa ehkä laulettiin, että Hän muutti kaiken. Paljon muuttuikin, mutta tuskin kaikki. Ihmisen muuttuminen ei ole muutoksista helpoimpia, koska en juuri kaipaa muuttumista. Muutos hankalaan tilanteeseeni olisi kyllä tervetullut, mutta totta puhuen olisi mukavampaa, jos muut ihmiset muuttuisivat. En mielelläni muuttaisi edes ajatuksiani, koska pidän niitä keskimääräistä oikeampina ja fiksumpina, kuten useimmat meistä. Vaikeinta kriittisyyttä onkin kriittisyys omia ajatuksia kohtaan. Tahdonko siis muuttua? Ja täytyisikö minun muuttua?
Ehkä minun pitäisikin vain unohtaa itseni ja katsella Kristusta. Muutos olisi silloin sivutuote. Anna-Maija Raittila rukoili sen näin:
”Kiitos Herrani,
ettei sinun lähelläsi tule
hätäinen mieli:
minun pitäisi ehtiä ja onnistua…
Vaan onnellinen olo:
on tilaa ja aikaa
tapahtua enemmän
kuin uskallan pyytää.”
Ei siis hätäistä selittämistä ja pyytämistä. Iso muutos olisikin päivittäinen pysähtyminen ja hiljaisuus, kaiken vastarinnan turvallinen luovuttaminen Hänelle, ”jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi”. Jotakin pysyvää sentään. Elämässä muutokset eivät aina tule tai jää tulematta kuten toivoisin. Jääkö muuta kuin muuttumaton Jumalan armo? Onni täällä vaihtelee, Taivaan Isä suojelee.
Minkälaisia muutoksia sinä Katri kaipaat tai et kaipaa?
