Mietteitä ensimmäisenä äitienpäivänä

Kaisu Fränti

Kun olin alle parikymppinen, ajattelin olevani sellainen tyyppi, joka saa (tai ainakin haluaa saada) lapsia paljon ja mieluiten alle 25-vuotiaana, kuitenkin viimeistään ennen kolmekymppisiä. Tapasin aviomieheni 23-vuotiaana. Tuolloin ajattelin olevani jo vanhapiikuuden kynnyksellä, ainakin Jane Austenin romaanien ja lähipiirini nuorten naisten naimisiin menoiän perusteella. Vakaa uskoni äitiytymiseen alle kaksvitosena oli alkanut horjua.

Muutaman vuoden matkustelimme kahden opiskelukaupungin väliä selvitellen voisiko meillä olla yhteinen tulevaisuus. Pohjimmiltaan jo seurustelun alkumetreiltä selvä asia sinetöitiin heinäkuussa 2012, kun menimme naimisiin.

 

Jossittelua

Meille naimisiin meno ei tarkoittanut sitä, että hankimme heti farmariauton ja pari kolme lasta takapenkille nahistelemaan. Asiat eivät aina ole niin yksinkertaisia. Piti opetella odottamaan. Kävin mielessäni läpi erilaisia entäjosseja. Entä jos asiat eivät koskaan ole niin, että voimme ajatella lasten hankkimista. Entä jos emme voi saada lapsia. Entä jos en haluakaan lapsia. Entä jos taitoni olla luontevasti lasten kanssa onkin tarkoitettu käytettäväksi seurakunnan toiminnassa ja sisarusten lasten mainiona tätinä.

Ennen kuin löysin puolisoni olin yrittänyt käydä läpi jonkinlaista luopumista naimisiin menemisen välttämättömyydestä. Nyt entäjossien keskellä kävin läpi luopumista äidiksi tulemisen välttämättömyydestä. Vaikka se tuntui kipeältä, halusin oppia ajattelemaan, että voisimme elää onnellisen elämän kahdestaankin.

Loppusyksystä vuonna 2015 raskaustesti näytti positiivista. Minusta oli hitaasti ja epävarmasti tulossa äiti. Epävarmasti siksi, että yritin olla innostumatta liikaa, voihan olla että tulee keskenmeno.

 

Raskausaika meni hyvin

Luonteeltani olen avoin ja välillä kerron asioitani turhankin laajasti. Mieheltäni olen oppinut pidättyväisyyttä ja raskauden alussa ne opit olivat tarpeen. Vaikka mieli teki kertoa vauva-uutisesta, en halunnut jakaa epävarmaa iloa, etten, jos huonosti kävisi, joutuisi jakamaan myös surua.

Kaikki meni kuitenkin hyvin. Raskaus sujui varsin kivuttomasti ja pystyin elämään lähes tulkoon normaalia elämää synnytykseen saakka. Viime vuoden elokuussa lähes kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen Valto lopulta syntyi. Minusta tuli äiti 29 vuoden 10 kuukauden kolmen viikon ja kolmen päivän ikäisenä, eli alle kolmekymppisenä, niin kuin olin toivonut.

Olin koko raskausajan melko tunteellinen. Itkeskelin milloin mistäkin syystä. Etukäteen olin varma, että kun saan lapsen syliini, vuodatan vuolaita kyynelvirtoja. Eipä itkettänyt. Ei tuntunut hirveästi miltään. Lukuisia television synnytys- ja äitiysohjelmia katsoneena tiesin, että niinkin voi käydä. Siis että rakkauden aallot eivät vyöry ylitseni. Olo oli kuitenkin tärkeä. Tälle ihmiselle minä olen kaikkein tärkein ja enemmän kuin mitään muuta, haluan pitää hänestä huolta, olenhan hänen äitinsä. Tulivat ne rakkauden aallotkin sitten aikanaan.

 

Äitiys osaksi identiteettiä

Kun kirjoitan tätä, Valtolla on ikää kahdeksan kuukautta. Kahdeksan kuukautta minä olen ollut äiti. Kuitenkin tuntuu, että äitiys on ollut minussa jo paljon kauemmin. Tuntuu jotenkin väärältä, että epäilin tuleeko minusta koskaan äitiä, niin luonteva osa se on identiteettiäni.

Se ettei matkani äidiksi kulkenut niin kuin teininä haaveilin, on opettanut minut pohtimaan tulevaa uudella tavalla. Ajattelin olevani sellainen tyyppi, joka vauva kainalossa yrittää epätoivoisesti saattaa opintonsa loppuun haaveillen jo toisesta lapsesta. Mutta minäpä opiskelin seitsemän vuotta käyden samalla töissä, valmistuin ja paiskin töitä vielä kolme vuotta ennen kuin jäin äitiysvapaalle. Toiset kai sanovat sitä järkeväksi perhesuunnitteluksi, mutta minulle se oli pakon sanelema marssijärjestys.

Näin jälkikäteen ajatellen se oli monella tapaa hyvä asia. Olisin ollut varmaankin ihan pärjäävä äiti nuorempanakin, mutta eivät lisävuodet ainakaan minusta huonompaa äitiä tee. Menneistä oppineena yritän olla muodostamatta tulevaisuuden suhteen liian tarkkoja suunnitelmia. Vähän Valton syntymän jälkeen yllätin itseni pohtimasta jopa sitä, että haluaisinko kuitenkaan lisää lapsia. Elämääni oli tullut minun maailmani tärkein ihminen, voisiko joku muukin olla yhtä tärkeä. (Todennäköisesti kyllä.)

 

”Evakkoreissulle”

Välillä tuntuu, että Jumala oikein kiusallaan laittaa elämäni kulkemaan aivan päinvastaisella tavalla kuin itse olen haaveillut. Olin ajatellut, että mikäli vauva on rauhallinen tapaus, kotona olo lapsen kanssa on sellaista sopivan leppoisaa vauvan ja kotiaskareiden hoitamista. Näin varmaan olisikin ollut, ellei kotimme (Tampereen Baptistikirkon talonmiehen asunto) olisi yllättäen osoittautunut tarvitsevan perusteellista remonttia.

Valto oli kuukauden ikäinen, kun kamalalla kiireellä pakkasimme tavaramme ja muutimme ”evakkoon”. Remonttia varten tarvittiin suunnitelmia, joita ammattini puolesta pystyin tekemään. Totesin siis olevani äitiyslomalla ja hoitavani lapsen, kotiaskareet, remonttisuunnittelua, rakennusmateriaalien hankintaa, talkkarin hommia ja muita vastuita seurakunnassa. Leppoisa ei varsinaisesti ole se sana, joka tilanteesta tulee mieleen.

Kaikesta huolimatta yritän olla märehtimättä nykyisiä ja murehtimatta tulevia. Jumala on vienyt, ja vaikka minä olenkin matkalla vikissyt, luottamus Jumalaan on pysynyt. Kohta on remontti valmis ja pääsemme muuttamaan takaisin kotiin. Ehkäpä sitten on rauhallisempaa… Tai sitten ilmaantuu taas joku uusi projekti, joka lohkaisee roiman osan vapaa-ajastani.

Olen kuitenkin kiitollisella mielellä, erityisesti siksi, että poikani on niin sanotusti helppo tapaus. Millaista elämä olisikaan ollut koliikkivauvan ja kaiken tämän muun kanssa. Eipähän ole ainakaan ollut yhtään niin tylsää päivää, että ikävä palkkatöihin olisi päässyt yllättämään. Saamme siis mitä todennäköisimmin Valton kanssa nautiskella kotoilusta vielä hyvän tovin remontin jäljiltä uuden veroisessa, ja entistä paljon toimivammassa kodissa kirkon kellarissa.