Olen tavallaan ollut uskossa aina. Näin se on, vaikka tätä ilmaisua karsastetaankin monissa piireissä. En ollut vielä menettänyt lapsenuskoani, kun 12-vuotiaana jo tein oman ratkaisuni.
Ei siinä tapahtunut mitään mullistavaa, mutta silti uskon sen olleen tärkeä tapahtuma elämässäni, koska valitsin Jeesuksen ja sain syntini anteeksi, ne pienimmätkin.
Nuoruuteni oli ulkoisesti helppo. Kävin kirkossa, en ryypännyt enkä tehnyt mitään suurempia tyhmyyksiä. Silti en koskaan juurtunut seurakuntaan kovin syvälle. Hiljainen tyttö, jonka oli vaikea ystävystyä uusien ihmisten kanssa. Tämä korostui siinä vaiheessa, kun lähestyin opiskeluikää, ja kavereita alkoi muuttaa muualle.
Ja sitten minä muutin. Kaupungista toiseen, seurakunnasta toiseen, useitakin kertoja muutaman vuoden sisään.
Ilman ravintoa
Pikkuhiljaa menetin seurakuntayhteyden. Kävin kirkossa silloin tällöin, luin Raamattua ja kuuntelin paljon kristillistä musiikkia. Lapsuudesta tutut laulut soivat sisälläni, ja useasti toistin niistä pätkiä rukoillessani. Näin kului jonkin aikaa, kunnes laulut ja Raamatun luku pikkuhiljaa jäivät taka-alalle.
Opinnot ja työt veivät mennessään. Ulkoisesti en enää erottunut maailmasta, eivätkä uudemmat tuttavani välttämättä tienneet mitään uskostani. Suomalaiseen tapaan pidin sen yksityisasiana. Ilman ravintoa uskoni kuihtui, jäi kaiken muun taakse pölyttymään. Rukoilla muistin lähinnä silloin kun tarvitsin apua. Ihmisten mielipiteistä tuli tärkeämpiä.
Anna anteeksi
Onneksi Jumala ei kuitenkaan unohtanut aikanaan tekemääni nuoren tytön päätöstä seurata häntä. Armossaan hän veti minut takaisin luokseen pelastaessaan nykyisen mieheni. Se valtava muutos, joka hänessä tapahtui, laittoi minutkin miettimään uskoelämääni. Miten minä, jonka piti olla uskossa, en elänyt sen mukaisesti? Näin sen suuren ristiriidan, joka oli päässyt syntymään arvojeni ja oman elämäni välille.
Ilman ravintoa uskoni kuihtui, jäi kaiken muun taakse pölyttymään.
Voi Jeesus, anna anteeksi, ja auta minua elämään sanasi mukaan, lähelläsi. Rukoilin tätä koko sydämestäni. Ja näin tapahtui. Löysin jälleen seurakunnan, jossa aloin palvelemaan aktiivisesti. Sain vihdoin juurtua riittävän syvälle Jumalan sanaan, jotta kestän myös vaikeammat hetket.
Sisälläni on rauha, minun ei tarvitse miellyttää ihmisiä. Voin olla varma pelastuksesta, siitä mihin olen menossa tämän elämän jälkeen. Ja esimakua siitä koen jo nyt eläessäni lähellä Jumalaa. Juuri sitä elämää, jonka Hän on minulle tarkoittanut.
